Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi

Sain kirjan aikoja sitten lahjaksi ja luin sen silloin. Aikaisemmalla lukukerralla en edes ymmärtänyt kirjassa käsiteltyjä asioita ja muistan sen olleen tylsä. Eipä tuo vieläkään ole tyyliltään suosikkejani, mutta kirjana se on silti hyvä. Nyt pidin erityisesti kirjoitustavasta, jonka kepeys oli hyvä vastakohta kirjan ikävimmillekin aiheille.

Jokainen kirjan luku oli sidottu edelliseen lauseella, joka jatkui edellisen luvun viimeiseltä sivulta seuraavan luvun ensimmäiselle. Pidin todella tästä tavasta. Varsinkin kun jokaisella luvulla oli eri kertoja. Kertojan nimi mainittiin luvun numeron yhteydessä. Voisi luulla kertojan vaihtumisen kesken lauseen sekoittavan tarinaa, mutta näin ei ainakaan itselle käynyt. Vasta tätä kirjoittaessa, tajusin kirjan alkaneen ja päättyneen samoihin sanoihin. Mietinkin mitä kaikkea muuta minulta on jäänyt huomaamatta.

"Kaikki on mahdollista."

Olen jättänyt Lehtolaisen tuotannon tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen täysin taka-alalle. En ole tarttunut edes Maria Kallio -kirjoihin, jotka voisivat olla enemmän makuuni. Useaan otteeseen olen joutunut jo toteamaan ettei ennakkoluuloken ja ensivaikutelmien kannata antaa vaikuttaa lukukokemuksiin. En tiedä tulenko lukemaan muuta Lehtolaisen tuotantoa, mutta syyt jättää lukematta ovat vähentyneet tämän kirjan jälkeen.

Katjan ollessa aivan pieni hänen enonsa Rane tappoi pappan. Näin kaikki on hänelle aina kertonut, mutta onko se totuus? Myöhemmin vankilassa Rane tappoi itsensä, mutta ei koskaan tunnustanut tappaneensa Katjan isoisää. Mummonsa hautajaisissa hän vihdoin kaivaa Ranen vankilasta lähettämät kirjeet saadakseen selville totuuden, jota on epäillyt jo pitkään. Muu perhe ei ilahdu vanhojen asioiden kaivelemisesta tai hänen asuntonsa sijainnista lähellä vankilaa, jossa Rane oli vangittuna.

Varsinaisesti kirjassa Katja ei juurikaan selvitä asioita. Hän pyrkii satunnaisesti tiedustelemaan asioita äidiltään, tädiltään Saralta ja toiselta enoltaan Veikolta. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis keskustelemaan yön tapahtumista. Samanaikaisesti menneisyyden perhetragediasta edelleen kärsivä perhe pykii selviytymään elämässä eteenpäin. Katjan elämän täyttää yritys kirjoittaa gradu loppuun kamppaillessa eroon bulimiasta ja alkoholiongelmista. Hänen veljensä on menettänyt kaiken ja menestys it-alalla on vaihtunut taksin kuljettamiseen ja asumiseen äidin luona.

Katjan ja Kaitsun äiti on eronnut lasten ollessa aivan pieniä ja kirjakaupan myyjänä mielummin pakenee kirjojen maailmaan. Hän on melko mitäänsanomattoman harmaan oloinen henkilö kirjassa. Tämän sisko Sara sen sijaan on hyvinkin erilainen kuin muut. Minä minä minä -asenne ja huomion hakeminen  alkaa hyvin nopeasti ärsyttämään. Hänellä on kuitenkin selkeä rooli kirjassa ja täysin ymmärrettävä henkilö sekottamaan perheen elämää.

Itse pidin Katjan kirjailija enosta Veikosta. Tämä on paennut kauaksi muista mökkiinsä kirjoittamaan. Kriitikoiden mukaan jokainen hänen kirjoittamansa kirja heijastaa tuon yön tapahtumia, josta ei haluta puhua. Mielenkiintoinen käänne erakkoluonteessa tapahtuu Veikon hankkiessa koiranpennun. Ensimmäistä kertaa elämässään hän joutuu huolehtimaan jostakin muustakin kuin itsestään.

Kirja tuo mielenkiintoisella tavalla ilmi 25 vuotta sitten tapahtuneen tragedian vaikutukset koko perheeseen ja heidän nykyiseen elämäänsä. Katja muistaa lopulta yön tapahtumat, jolloin hänen isoisänsä kuoli ja saa selvyyden mitä oikeastaan sinä yönä tapahtui. Toisiin tällä on suurempi vaikutus kuin toisiin kirjan henkilöistä...

Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi
Tammi 2002, s. 340

Denise Mina: Ampiaiskesä

Onneksi annoin Minan kirjoille vielä mahdolllisuuden. Ampiaiskesä oli mielestäni huomattavasti parempi kuin aikaisemmin lukemani yksin yössä. Kirjoitustyyli oli tietenkin hyvin samanlainen, mutta siihen oli jo tottunut ja aikaisemmin häirinneet asiat eivät enää juuri haitanneet.

Kirja jatkoi rikosylikonstaapeli Alex Morrown tutkimuksia. Hän on saanut asiat selvitettyä miehensä kanssa ja odottaa kaksosia. Odotin innokkaasti lisää Alexin sukulaisuussuhteiden sekoittumista tutkimuksiin, mutta tässä kirjassa niille ei annettu juurikaan jalansijaa. Hänen yksityiselämästään ei ole juuri kirjoissa kerrottu, mutta tuon vähänkin odottaa koko ajan sekoittuvan jollakin lailla tutkimuksiin. Minut on täysin koukuttanut tämä "hyvä sisko - paha veli" -asetelma. Alexin velipuoli on kuvattu kirjassa rikolliseksi, jota Alex ei halua elämäänsä. Kirjan lopussa hän kuitenkin aikoo suostua palvelukseen, jota hänen veljensä on pyytänyt. Enempää siitä ei sitten kerrottukaan. Suunnitelmani jättää tämän kirjailijan kirjat täysin taka-alalle on alkanut pahasti rakoilla.

Tapahtumat alkavat kun Glasgow'n hienostoalueella lapsuudenkodissaan murhataan raa'asti prostituoituna toiminut Sarah Erroll. Lähes samaan aikaan Kentissä miljonääri hirttää itsensä. Kaukana toisistaan tapahtuneiden kuolemantapausten välillä alkaa löytyä hiljalleen yhdistäviä tekijöitä. Molemmat kuolleet ovat tunteneet toisensa hyvin. Raa'an surman takana näyttäisi olevan Alexin lapsuudenystävän kaksi lasta. Ainakin Alexin esimiehen mielestä. Kaiken keskellä poliisiasemalla on kapinahenkisyyttä ja Alex pyrkii pysymään poissa ristitulesta.

Kirjassa on hieno tarina sisäoppilaitokseen suljetusta nuoresta pojasta, joka ei ollut kotona kokenut rakkautta. Hän oli tuntenut riittämättömyyttä ja pelkää nolaavansa itsensä ja näin saavansa epäilyttävän maineen. Viimeisenä pisarana hänen isänsä nitistää hänet, tuhoaa hänen minuutensa... Nuoren pojan on kasvettava aikuiseksi ja kohdattava jälleen perheensä.

Olin täysin yllättynyt, että pidin kirjaa lopulta todella hyvänä. Tartuin siihen hieman hällä väliä asenteella, mutta lupaava alku vei heti mennessään. Omia suosikkejani eivät ole kirjat, joissa murhaaja tiedetään alusta alkaen, mutta loppu pelasti kaiken. Odotin hieman vaisua loppua tapahtumien selvittyä, mutta se oli kaikkea muuta. Parin viimeisen lyhyen kappaleen aikana selviää, mitä kullekin kirjan hahmolle on tapahtunut ja kuitenkin se vielä kääntää kaiken päälaelleen. Loistava lopetus kirjalle.

Osallistun tällä  Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteeseen.

Denise Mina: Ampiaiskesä
The End of the Wasp Season 2011
suom. Juha Ahokas
Like 2012, s. 397

Denise Mina: Yksin yössä

Kerrankin osasin aloittaa sarjan lukemisen ensimmäisestä kirjasta. Tämä kirja siis tuli valittua lähinnä sarjan seuraavan kirjan vuoksi. Ampiaiskesä olisi seuraavaksi luettavana.

Kirja aloitti rikoskonstaapeli Alex Morrow'n tutkimuksista kertovan sarjan. Alex on naimisissa oleva 35-vuotias nainen, joka on koko poliisiuransa ajan pyrkinyt pitämään menneisyytensä ja sukulaisuussuhteensa salassa. Omakaan parisuhde ei ole parhaimmalla tolalla ja kotiin ei kiinnosta mennä.

Eräänä iltana Alexin synnyinseudulla kaksi naamioitunutta miestä hyökkää erääseen taloon.  Hyökkääjät etsivät Bobia, mutta talossa ei asu ketään sen nimistä. Hyökkääjien kuljettajana on nisti, eivätkä he itsekään ole aikaisemmin tehneet mitään vastaavaa. Kaikki tuntuu menevät väärin jo valmistautuessa iskuun. Bobia etsiessä tapahtumien kulku lähtee entistä enemmän kulkemaan väärään suuntaan. Vahinkolaukaus, väärän miehen kaappaaminen, nistin tunarointi auton kanssa...

Alex Morrow toivoo saavansa tapauksen tutkittavakseen, mutta se annetaan hänen kollegalleen. Miehelle joka ajattelee vain uraansa eikä halua muiden keräävän lainkaan kiitosta tutkimuksista. Varsinkin Alexin saadessa jonkin idean tai keksivän jotakin, hänet jyrätään häpeilemättömästi taka-alalle. Kireät välit tutkinnassa ovat vähällä sotkea tutkimuksia eikä esimieheltä tule kiitosta. Kollegoiden tulee selvittää välinsä ja unohtaa erimielisyytensä.

Kirjan juoni oli hyvä, mutta en pitänyt kerrontatavasta. En saanut juuri otetta kirjasta ja lukeminen jäi pintapuoliseksi. Kaapatun ja toisen kaappaajaan haaveilujen sekoittuminen tapahtumiin häiritsi. Myös muiden henkilöiden ajatukset risteilivät sinne tänne kappaleiden välillä. Samalla tavalla omatkin ajatukset haahuilivat kirjaa lukiessa. Välillä huomasi lukeneensa sivun, vaikka ajatukset olivat aivan muualla. Oli palattava takaisin ja luettava uudelleen.

Kaiken uhalla ajattelin antaa vielä Minan kirjoille mahdollisuuden. Olen "kuullut" niistä hyvää ja hahmona Alex vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Denise Mina: Yksin yössä
Still Midnight 2009
suom. Juha Ahokas
Like 2011, s. 351

Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi

Vihdoin sain tämän upean kirjan loppuun. En yhtään ihmettele, että Monte Criston kreivi pysyy jatkuvasti suosiossa. Uusia julkaisuja ilmestyy edelleen, toiset kirjailijat ovat kirjoittaneet siihen jatko-osia ja tarinasta on tehty elokuvia sekä tv-sarja. Itselleni kuitenkin tarina oli aivan vieras. En muista nähneeni edes elokuvia aiheesta. Jotkin oudot ennakkoluulot ja kirjan koko ovat aikaisemmin jättäneet sen hyllyyn, mutta en voi kuin olla tyytyväinen luettuani kirjan.


Tarina sijoittuu Välimeren saarille, Ranskaan ja Italiaan 1800-luvun alkupuolelle. Edmond Dantès joutuu syyttömänä vangituksi hääpäivänään väärän ilmiannon vuoksi. Vankeusaikanaan hän vannoo kostoa pettäjilleen ja neljäntoista vankilavuoden jälkeen hän saa mahdollisuuden paeta. Paettuaan hänen on otettava uusi henkilöllisyys itselleen. Monte Criston kreivinä hän suuntaa Pariisiin kostamaan hänet pettäneille ystäville sekä etsimään entistä kihlattuaan.

Lähes jokainen kirjan hahmoista ja heidän tarinoistaan oli mukaansa tempaava. Takakannen lupaukset vastustamattomasta tarinasta, joka lumoaa lukijansa, pitivät täydellisesti paikkansa. Lumoutuneena luin kertomuksia Pariisin seurapiirielämästä ja rakkaudesta. Samalla sotkeuduin mukaan petosten vyyhtiin ja pyrin selvittämään sitä.

Aivan loistava kirja kokonaisuudessaan. Harmittaa vain, että olen unohtanut historian tunneilla Napoleonista käsitellyt asiat. Välillä tuntuivat menevän Ranskaa hallitsevat Ludvigit sekaisin. Olisi ollut mukavampi seurata tarinaa, kun oma tietämys aiheesta olisi ollut yhteydessä kirjan tapahtumiin. En voi kuin suositella kaikille kirjaa. Vaikka se tuntuu hirmuiselta luku-urakalta, niin se kuitenkin kannattaa...

Osallistun tällä Hei me lusitaan!- sekä Vive la France!- haasteeseen.

Alexander Dumas: Monte Criston kreivi
Le comte de Monte-Cristo 1844-45
suom. Jalmari Rinne
Otava 2005, s. 697

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Majakkamestarin tytär on Rosmanin esikoisteos, joka aloittaa rikostutkija Karin Adlerista kertovan dekkarisarjan. Luen harvoin kirjojen takatekstejä ja usein valitsenkin kirjat pelkän kannen perusteella. Tästä syystä myös Rosmanin kirjat on tullut luettua väärässä järjestyksessä, mutta ei se juuri vaikuttanut lukukokemukseen. Viime vuoden puolella luin jo uusimman Porto Francon vartijan, joka kertoi myös Adlerin tutkimuksista.

Karin Adler saa ensimmäisen tapauksensa hoidettavakseen kun pieneltä saarelta Mastrandin kupeesta löytyy ruumis. Saarella kunnostettavan vanhan majakanvartijoiden ruokakellarin seinä romahtaa ja toiselta puolen paljastuu osa kellaria sekä muumioitunut ruumis. Nopeasti selviää ruumiin henkilöllisyys ja kuolinsyy. Pian myös selviää, että murhasta on kulunut niin paljon aikaa että rikos on jo vanhentunut. Tapahtuu kuitenkin toinen murha ja selviää, että murhat liittyvät toisiinsa.

Kirjassa kulkee useampi tarina rinnakkain. Tietenkin Adlerin tutkimuksista ja yksityiselämästä kertova tarina, kuolleen miehen Arvidin, von Langerin perheen, saksalaisen Markuksen, joka oli Ruotsissa etsimässä vanhempiaan sekä Putten ja Anitan aarteenmetsästys tarina. Lähes koko kirja  tuntui tästä syystä hirveän sekavalta. Lyhyitä pätkiä jokaisesta vuorollaan. Tarinoihin oli jätetty aukkoja sinne tänne ja se vain ruokki mielikuvitusta omalla kohdallani.Nämä kaikki kertomukset liittyivät varsinaisesti vasta aivan lopussa yhtenäiseksi kertomukseksi. Tapa jolla tarinat kietoutuivat lopulta yhteen oli hieno. Lukiessa yritin useampaan kertaan saada yhdistettyä kertomuksen eri palaset, mutta se oli lähes mahdotonta. Päättelykykyni ei vain riittänyt siihen.

Adlerin elämä kokee heti kirjan alussa käänteen kun pitkäaikainen kihlaus Göranin kanssa purkautuu. Hän muuttaa yhteisestä kodista veneeseen asumaan. Veneessä asuessaan hän on aivan tapahtumien keskipisteessä ja sattumalta ystävystyy tapahtumien kulussa oleellisesti mukana olevien ihmisten kanssa. Vaikka kirjan päähenkilönä toimii Adler, on sivuhenkilöitä niin runsaasti ettei hänestä juuri saa kunnon otetta. Kahden hänen tutkimuksistaan kertovan kirjan lukemisen jälkeen en ole vielä saanut hänestä juurikaan mitään irti. Harmi sinänsä, kirjat ovat muuten olleet erittäin viihdyttäviä...

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Fyrmästarens dotter 2009
suom. Anu Koivunen
Bazar 2011, s,335

Marie Hermanson: Laakso

Daniel on opettajana toimiva entinen tulkki. Hänellä oli myös kaksoisveli, mutta heidät oli erotettu jo pieninä. He olivat aina olleet kuin toistensa peilikuvat, mutta luonteeltaan täysin erilaiset. Daniel asui lapsuutensa äitinsä kanssa ja Max isänsä. He näkivät vain kerran vuodessa yhteisillä syntymäpäivillään, mutta vanhemmiten olivat vieläkin vähemmän tekemisissä. Daniel ei halunnut olla kaksonen, ei varsinkaan identtinen.

"Kun kirje tuli, Daniel luuli ensin että se oli lähetetty Helvetistä."

Eräänä päivänä Daniel saa Maxilta kirjeen, jossa tämä pyytää häntä vierailulle Himmelstalin yksityisklinikalle Itävaltaan. Ilmaiset lennot, käynti veljeä tervehtimässä ja sen jälkeen viikon loma Alpeilla ei kuulostanut ollenkaan huonommalta Danielin mielestä. Heti perille saavuttuaan Daniel huomaa muiden ottavan asiat hoitaakseen. Klinikan henkilökunta pitää itsestään selvyytenä, että hän majoittuu klinikan vierashuoneisiin ja Max haluaa hänet omaan mökkiinsä.

Illan kuluessa hän huomaa viihtyvänsä pitkästä aikaa veljensä seurassa. Seuraavan päivän poistuminen klinikalta vaihtuu kalastukseen veljen kanssa ja Danielille selviää, miksi Max halusi hänen tulevan käymään. Maxilla on ongelmia maksaa klinikan laskua ja hänen tulisi päästä pariksi päiväksi pois selvittääkseen raha-asiansa. Hän ei kuitenkaan pääse poistumaan ennen kuin on maksanut laskunsa. Daniel kuvittelee ettei voi auttaa ennen kuin kuulee Maxin epäilyttävän ehdotuksen. Jo pieninä kaksoset leikkivät vaihtamalla rooleja ja esittämällä toisiaan.

Ilman varsinaista lupausta Daniel huomaa heräävänsä Maxina seuraavana aamuna tämän lähdettyä jo aikaisin häntä esittäen pois laaksosta. Vain muutama päivä upeassa laaksossa hermoromahduksen saaneiden yrityspomojen kanssa ei luulisi olevan haasteellista. Heti ensimmäisenä aamuna hän kuitenkin huomaa, että jo muutamassa hetkessä voi saada ongelmia aikaiseksi.

Päivät kuluvat ja Maxia ei kuulu takaisin. Hiljalleen Danielia alkaa epäilyttää myös asiakkaiden henkilöllisyydet yritysjohtajina ja henkilökunnan mielenterveys. Kaikki ei taidakaan olla aivan niin kuin Max on kertonut.

Tämä kirja oli todella koukuttava. Luin sen lähes yhdeltä istumalta, vaikka varsinaisesti tapahtua alkoi vasta lähemmäs sata sivua luettuani. Henkilökuvaukset, Himmelstalin upean luonnon kuvailu, mutta myös odottava jännitys tapahtumien kulusta tekivät lukukokemuksesta viihdyttävän. Mielestäni oli hienoa, että kirjassa ei mässäilty kaikilla mahdollisilla julmuuksilla, vaikka kaikki ainekset siihen olisi ollut. Pahoja asioita tapahtui, mutta ne mainittiin lähes ohimennen.

Kaikki ennalta-arvattavuus karisi kirjaa lukiessa ja se vain teki siitä entistä kiinnostavamman. On vaikea kuvailla kirjaa ilman että paljastaisi liikaa ja pilaisi muitten lukukokemuksen. Voin kuitenkin vain suositella kirjaa kaikille. Jos jokin huono puoli kirjasta olisi löydettävä, olisi se ehdottomasti aivan loppu. Jäin odottamaan vielä hieman jotakin. Lisäksi olisin kaivannut lisää upean miljöön kääntöpuolen kuvailua varsinkin lopussa.

Marie Hermanson: Laakso
Himmelsdalen 2011
suom. Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2012, s. 393

Tove Jansson: Kesäkirja

Kirja kertoo Suomenlahden saarella kesäänsä viettävästä Sophiasta, hänen isoäidistään ja isästään. Näin ainakin kerrottiin kirjan takatekstissä, mutta isästä ei juuri kirjassa kerrottu. Hän vietti kesänsä saarella, mutta töitä tehden. Sophia ja hänen isoäitinsä sen sijaan tutkivat, leikkivät ja seikkailivat saarella. Isoäiti nautti saaressa asumisesta, sen luonnosta ja kaikista sen yksityiskohdista. Hänellä oli hyvä mielikuvitus ja hän mielellään lähti leikkiin mukaan.Vanhetessaan isoäiti ei enää jaksanut leikkiä Sophian mukana, alkoi väsymään ja kangistumaan.

Sophia leikki mielellään saaressa ja halusi tutustua sen luontoon. Hän ei nuorena jaksanut keskittyä pitkään yhteen asiaan, mutta vanhemmiten jaksoi pitkiäkin aikoja kuunnella isoäitinsä tarinoita. Murrosikäisenä Sophia ja isoäiti viettivät kesän lähinnä tapellen. Tuntui kuin vanhempana hän ei välillä ymmärtänyt isoäitinsä jaksamattomuutta lähteä samalla tavalla leikkeihin mukaan kuin aikaisemmin.

Isästä ei sitten olekaan juuri sanottavaa. Hän teki töitä ja jossakin vaiheessa hän innostui puutarhanhoidosta. Hän hankki erilaisia kukkia ja kasveja saarelle, rakensi kastelujärjestelmiä ja kuivana kautena oli valmis hakemaan kasteluvettä kauempaakin. 

Kirjassa aika kului ja Sophia kasvoi pikkutytöstä teini-ikäiseksi ja ehkä vanhemmaksikin. Ajankulumista oli kuitenkin vaikea seurata. Kirja alkoi keväästä ja päättyi syksyyn, mutta vuodet kuluivat kirjan edetessä. Jokainen uusi kappale ei kuitenkaan vaikuttanut vaihtuvan seuraavaksi kesäksi. Itse oletin pitkään kirjan kertovan yhdestä kesästä. Sitten ajattelin sen kertovan vain satunnaisesti heidän viettämistään kesistä saarilla, mutta siinä olikin jokin järjestelmällinen ajankulku, joka ei täysin avautunut minulle.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Toven kirja, joka ei kertonut muumeista. Ajattelin tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Kirjan takatekstin perusteella odotin kuitenkin hieman samanlaita kevyttä lukukokemusta ja muumeja muistuttavia hahmoja. Isoäidin oletin olevan kuin huolehtiva muumimamma, mutta hän olikin kaikkea muuta. Sophian kuvittelin olevan kuin muumipeikko ja muut lapset, mutta siinäkin menin hieman harhaan. Sophia oli hyvin määrätietoinen ja vilkas. Kun Sophia oli teini, tuntui kuin saarella olisi ollut kaksi pikku Myytä, joista toinen oli isoäiti.

Hieman pitkäveteisenä kirjana tästä oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Kirja kertoi vanhuudesta ja lapsuudesta, eikä missään vaiheessa herättänyt varsinaista mielenkiintoa. Hahmoihin en kyennyt mitenkään samaistumaan ja lopulta kirjasta ei jäänyt käteen oikeastaan mitään. Ehkä täytyy antaa vielä uusi mahdollisuus jollekin toiselle kirjalle Toven tuotannossa...

Tove Jansson: Kesäkirja
Sommarboken 1972
suom. Kristiina Kivivuori
WSOY 2002, s.143

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus

Harvardin yliopistossa tohtoriksi väitelleen Jennifer Lee Carrell:n alaa on Englannin ja Amerikan kirjallisuus. Hän on toiminut myös teatteriohjaajana. Myös kirjan päähenkilö Kate Stanley on amerikkalainen kirjallisuuden tutkija, joka on erikoistunut Shakespeareen. Globe teatterissa Lontoossa hän on ohjaamassa näytelmää Hamlet.

Katen entinen professori Roz ilmestyy teatterille yllättäen ja  tuo hänelle lahjan. He eivät ole olleet missään yhteyksissä kolmeen vuoteen. Roz saa suostuteltua Katen tapaamaan hänet myöhemmin illalla, mutta ei koskaan saavu paikalle. Odottaessaan korkealla Parliament Hillillä hän näkee savupatsaan kohoavan sieltä missä Globe sijaitsee. Päästyään viimein takaisin teatterille löytyy professori kuolleena eräästä aitiosta.

Kate on illan aikana huomannut mishahmon seuraavan häntä ja kotiin viimein palatessaan sama hahmo näkyy ikkunassa. Hän pakenee näyttelijätuttavansa luo turvaan, mutta on jo tempautunut mukaan hurjaan seikkailuun. Rozilta saamastaan lahjasta hän löytää vihjeitä, jotka johtavat hänen entiseen opinahjoonsa Harvardiin.

Shakespearen  henkilölisyyden selvittämiseksi ja kadonneen käsikirjoituksen löytämiseksi Kate joutuu useammin kuin kerran hengenvaaraan matkatessaan maasta toiseen. Seuratessaan Rozin jättämiä vihjeitä hänelle selviää uusia asioita vanhoista tuttavistaan ja hän ei voi lopulta enää olla varma kehen ja mihin voisi luottaa.

Aiheen kirjalle Carrell oli keksinyt jatko-opintojensa alkuvaihessa Harvardissa. Hänellä kesti yli kymmenen vuotta päästä alkuun kirjoittamisessa, mutta lopputulos oli loistava. Seuraahan kirja hyvin vahvasti monen muun kirjan tavoin samaa kaavaa. Joku jättää vihjeen ennen kuolemaansa ja vihjeen saaja lähtee selvittämään asioita. Tämä tarina oli kuitenkin kiedottu erittäin hienolla tavalla Shakespearen tarinoiden ja historian pyörteisiin.

Vaikka kirjassa on jonkin verran toistoa, ei se haittaa lukukokemusta. Osasin jo ennalta odottaa, että vihjeet ja uudet löydökset eivät veisi suoraan etsityn tiedon luokse, vaan niitä tulisi lisää ja lisää ja lisää... Itseäni kirjassa koukutti eniten Shakespearen elämän ja henkilöllisyyden tutkiminen. Oli tietenkin ymmärrettävä ettei kirjassa olleet tiedot olleet totta, mutta täysin aiheesta tietämättömänä se ei haitannut. Pikemminkin se herätti mielenkiinnon. Olen jostakin kumman syystä kuvitellut Shakespearen tuotannon aina tylsäksi, mutta ilmeisesti se on ollut väärä käsitys ja tuotanto olisi tutustumisen arvoista.

Jossakin vaiheessa päähenkilö Kate alkoi tuntua todella sinisilmäiseltä. Useat Shakespeare asiantuntijat, ihailijat ja keräilijät ojensivat auttavan kätensä niin rahan, suhteittensa kuin tietojensa suhteen. Missään vaiheessa hän ei epäillyt auttajiensa motiiveja. Vanhan professorinsa salamyhkäisyys asiassa ei tehnyt hänestä varovaista, vaan hän kertoi hyvinkin helposti ihmisille tutkimuksistaan ja löydöistään. Tämä lähinnä ihmetytti ja hieman huvitti lukiessa.

Tapahtumat jakautuivat sopivassa suhteessa ennalta arvattaviin asioihin sekä täysin yllättäviin juonenkäänteisiin. Varsinkin lopun tapahtumat pääsivät jälleen kerran yllättämään täysin. Olin tosin jo melko aikaisessa vaiheessa epäillyt syyllisiä oikeiksi, mutta tarinan edetessä vaihdoin harmikseni epäiltyä...

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus
Interred with Their Bones 2007
suom. Laura Jänisniemi
Bazar 2010, s. 524

Laura Saari: Tyyppiteoria

Valitsin kirjan kirjastosta aivan sattumalta. Se tuntui juuri sopivan kevyeltä lukemiselta näin kesällä. Kirja oli juuri sitä mitä odotinkin. Ikiopiskelijan teinimäistä käytöstä pitkin Tamperetta ja tietenkin miehiä.

Salla on 32-vuotias sinkku ikuisuusopiskelija. Opintotukikuukaudet on käytetty jo aikaa sitten ja hän työskentelee määräaikaisessa työssä trendikkäässä kenkäkaupassa. Huono palkka ja bimbot työkaverit eivät kannusta työntekoon, työnantajasta puhumattakaan.

Kirjassa Salla ruotii elämäänsä, itsetunto-ongelmiaan ja miesasioita kolmen parhaan ystävänsä kanssa. Raitistumissuunnitelmistaan huolimatta Salla ei pysty pitämään itsestään erossa alkoholista ystäviensä seurassa. Tästä seuraa krapulaisia työpäiviä sekä muita ongelmia.

"Jossakin vaiheessa Lorettan ja Ronnyn saatuaan toisensa ja meidän siirryttyä väkevistä siideriin olemme sivelleet toisemme itseruskettavalla voiteella. Ryömin sängystä eteisen peilille. Sieltä minua katsoo oudonnäköinen pallokala, joka näyttää siltä, kuin se olisi maalattu varsin huonolla siveltimellä oranssinruskehtavaksi. Kääntyilen peilin edessä ja pistän merkille, että feikkirusketus näyttää olevan tasaisinta kämmenissäni.
- Herää hätätilanne!"

Ryhtiliikkeen aloitettuaan Salla saa itsensä innostumaan kuntosalilla käymisestä. Siellä hän ihastuu päätä pahkaa nuoreen jumalaiseen adonikseen. Adoniksen pakaroiden tuijottelusta johtuen hän joutuu päivystykseen lastoittamaan nenäänsä. Se ei kuitenkaan ole niin suuri takaisku kuin hänestä aluksi tuntuu.


Kirjan neljästä ystävyksestä oli helppo löytää jokainen omasta tuttavapiiristä ja samaistua paremmin kirjan henkilöihin, vaikka heistä saikin melko suppean kuvan. Varsinaisesti kirja ei säväyttänyt, mutta täytti silti täysin odotukset. Täyttä hömppäähän kirja oli, mutta välillä on kiva lukea sellaistakin...

Laura Saari: Tyyppiteoria
Karisto 2008, s. 289

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Mitä enemmän lukee muumikirjoja, sitä enemmän romuttuvat lapsena televisiosarjasta haalitut käsitykset. Kirjassa sisälsi yhteensä yhdeksän lyhyttä tarinaa. Näistä osa oli ennestään tuttuja televisiosta. Tietenkin hieman erilaisina ja jotenkin iloisempina tarinoina, kuin kirjassa.

Ensimmäisessä tarinassa, kevätlaulu, Nuuskamuikkusella on ongelmia keksiä kevätlaulua. Laulu oli jo useamman päivän odottanut hänen hattunsa alla, mutta hän ei ollut uskaltanut ottaa vielä huuliharppuaan esille. Laulu ei välttämättä onnistuisi, jos hän ottaisi harpun esille liian aikaisin tai liian myöhään. Samana iltana hänen on kuitenkin tarkoitus antaa tuon laulun tulla ja ensimmäistä kertaa soittaa se. Illalla yksin nuotiolla istuessaan Nuusmuikkusta kuitenkin häiritään eikä laulun soittamisestakaan tule mitään...

Toinen, kamala tarina, kertoi pienestä Homssusta, jolla oli vilkas mielikuvitus ja hän valehteli. Eräänä iltana hän kuitenkin karkaa kotoaan ja tapaa pikku Myyn. Kotiin Homssu palaa tyytyväisenä isänsä kanssa valehtelusta jotakin oppineena.

Vilijonkka joka uskoi kertoo Vilijonkasta joka on ostanut eräältä Hemulilta talon meren rannalta.  Hän pelkäsi asua talossa ja odotti onnettomuutta. Hän tiesi onnettomuuden tulevan ja pelkäsi sitä, kunnes se eräänä päivänä tulikin... Maailman viimeinen lohikäärme ja Hemuli joka rakasti hiljaisuutta kertovat juuri siitä mitä nimet sanovat. On hyvin vaikea lukea tarinoita, joiden hahmot poikkeavat välillä suurestikin itselle muodostuneista käsityksistä.

Kirjan kuudes tarina olikin ennestään hyvin tuttu ja se mukailikin lähes täysin aikaisempaa tietämystäni näkymättömän Ninni tytön tarinaa. Kerran pimeänä ja sateisena iltana Tuu-Tikki tuo muumitaloon pienen tytön, jonka hoiviinsa ottanut täti oli jäätävällä kylmyydellään ja ironisuudellaan säikyttänyt  näkymättömäksi. Kulkunen kaulassaan Ninni seuraa muumeja ja pääsee tekemään asioita, joita ei ole koskaan tehnyt. Hiljalleen hän alkaa tulla jälleen näkyväksi, mutta tekevät muumit mitä tahansa hänen päänsä on näkymätön. Tietenkin lopulta Ninni tulee kokonaan näkyväksi, kuten varmasti kaikki tarinan tuntevat tietävätkin.

Hattivattien salaisuus kertoi eräästä Muumipapan seikkailusta hattivattien kanssa autioille saarille ja Sedrik oli Nipsun pehmolelu. Luovuttuaan Sedrikistä Nipsu kaipasi tätä kovasti ja piristääkseen häntä Nuuskamuikkunen yritti kertoa opettavaisen tarinan äitinsä tädistä. Tarinassa myös selviää miten ja mistä Nuuskamuikkunen on saanut huuliharppunsa.

Viimeinen tarinoista oli ehdoton suosikkini. Kuusi kertoi joulusta, jolloin muumit yleensä nukkuvat. Tänä kyseisenä jouluna heidät kuitenkin tullaan herättämään. Heille kerrotaan joulun olevan tulossa ja kaikki jotka he näkevät ovat suunniltaan ja lähes paniikissa. Kaikkien hössötys saa myös muumit huolestumaan. Tästä kertomuksesta tuli hyvin elävästi mieleen nykyinen joulunvietto kun täytyy olla kuusi ja ruokaa ja lahjoja. Ja tietenkin se, kuinka ihmiset juoksevat hulluina kaupoissa aivan viimeisiin minuutteihin asti. Vaikka muumit eivät ymmärtäneet joulua, he järjestivät ikimuistoisen joulun pienelle Nyytille ja tämän sukulaisille sekä ystäville.

Vasta tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että usean tarinan tapahtumat sijoittuvat iltaan tai alkavat illasta. Vaikka nämä olivat lyhyitä ja kirja oli nopeasti luettu, minulla kului hirveän monta päivää tämän kanssa. Syytä en oikeastaan tiedä, luin näitä kuin iltasaduksi. Ottaessa muumikirjan käteen, ja vielä lastenkirjan, kuvittelee lukevansa hauskoja ja iloisia tarinoita pulleista valkoisista peikoista. Näistä vain parissa oli muumeja ja tarinatkaan eivät olleet kovin iloisia.

Jokainen tarina oli hyvin opettavainen. Lastenkirjaksi voisi kuvitella niiden olevan hieman liiankin syvällisiä. Itse en olisi ymmärtänyt tarinoiden merkitystä lapsena. En tiedä oliko tämä iloinen yllätys muumikirjojen saralla vai pettymys. Ehkä hieman molempia...

Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Det osynliga barnet 1962
suom. Laila Järvinen
WSOY1991, s.167

Jørgen Brekke: Armon piiri

Tämän kirjan hotkasin yhdellä kertaa. Hyvä juoni ja mielenkiintoiset juonenkäänteet pitivät mukanaan loppuun saakka. Tähän kirjaan oli saatu mahdutettua aivan kaikki mahdollinen, katoamisia, kidnappaus, julmia murhia, hyväksikäyttöä, seksiä, päihteitä, syöpä, epäonnistuneita avioliittoja, pettämistä ja vaikka mitä muuta. Kaikki vielä nivotaan hienosti yhteen monen sadan vuoden takaisiin asioihin.

1528 kerjäläismunkki palaa synnyinmaahansa Norjaan. Hänen on tarkoitus etsiä Bergenistä parturi, joka omistaa sen hetken parhaat veitset. Nuorena kerjäläismunkin äiti oli pyytänyt parturia ottamaan hänet mukaansa lähtiessään Norjasta. Nuoruutensa munkki matkusteli parturin kanssa kunnes heidän tiensä erosivat huonoissa merkeissä. Vuosien jälkeen hän päätti etsiä parturin ja tämän veitset käsiinsä.

Vuonna 2010 tapahtuu kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa julmaa murhaa. Toinen yhdysvalloissa Richmondissa Edgar Allan Poe -museossa ja toinen Norjassa Trondheimissa Gunnerus -kirjastossa. Yhdysvalloissa rikosta tutkii muiden mukana Felicia Stone, jonka pääepäilty tuo mukanaan menneisyyden haamuja ilmestyessään kuvioihin. Johtolangat vievät Felician Norjaan kaupunkiin, joka hänen mielestään muistuttaa autiomaata. Vuoristo, vohvelit ja työskentely paikallisen tutkijan kanssa auttavat Feliciaa kohtaamaan syyllisten lisäksi myös menneisyytensä.

Norjassa murhaa tutkii juuri sairaslomalta palannut Odd Singsaker. Aivokasvainleikkaus on vienyt muistin mennessään. Hänen on vaikea muistaa, että hänen pääepäiltynsä Jon Vatten oli muutamia vuosia sitten myös pääepäiltynä vaimonsa ja poikansa katoamisen yhteydessä. Oddin on vaikea ajatella muita syyllisiä, vaikka johtolangat osoittavatkin muualle kuin Vatteniin.

Kirja tuntui aluksi melko sekavalta, kuten yleensäkin useampien tarinoiden yhdistyessä. Nopeasti tapahtumat kuitenkin alkoivat nivoutua yhteen ja tarinoita yhdistävät tekijät tulivat hienosti esiin. Juuri kun oli saanut selvyyden tapahtumista ja niitä oli helppo seurata, otettiin tarinaan lisää ulottuvuuksia. Osa tarinan tapahtumista tuntui turhilta juonen kannalta, mutta ne eivät kuitenkaan vieneet häiritsevän paljoa tilaa muilta tapahtumilta. Toisaalta ne myös antoivat mahdollisuuden juonelle kääntyä aivan eri suuntaan kuin se lopulta meni ja samalla vaikeutti tapahtumien ennakoitavuutta.

Juoni oli mielenkiintoinen ja tarina sitoi hienosti historian, kirjallisuuden ja murhat yhteen. Tapahtumat olivat hetkittäin ennalta arvattavissa, mutta tämä ei latistanut lukukokemusta. Syyllisten ja motiivien paljastuminen lopussa oli mielenkiintoisella tavalla rakennettu. Omat arvailut syyllisestä menivät useampaan kertaan väärin ja ennalta odotetut tapahtumat eivät mennetkään niin kuin kuvittelin.

Hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan. Nopealukuinen ja tapahtumat etenivät vauhdilla. Juoni ei jäänyt junnaamaan paikalleen ja juonenkäänteitä oli vaikea ennakoida. Tosin pieni sillisalaatti kirja kyllä oli, mutta suurin osa sopi aivan loistavasti tarinaan. Jäin miettimään kumman tutkijan kertomus mahtaa saada jatkoa... Pienellä googlettamisella sekin selvisi ja nyt on seuraava Brekken kirja laitettu lukulistalle.

Jørgen Brekke: Armon piiri
Nådens omkrets 2011
suom. Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2011, s. 333

Emmanuel Carrère: Valhe

9.1.1993 pienessä ranskalaiskylässä roskakuskit huomaavat aamuyöstä talon palavan. Paikalle kutsutut palomiehet saavat pelastettua nelihenkisen perheen isän. Hänet viedään pahoin palaneena koomaan vaipuneena sairaalaan. Arvostetun perheen isä Jean-Claude Romand selviää tulipalosta ja koomasta herättyään kertoo tummiin pukeutuneen miehen tunkeutuneen kotiinsa ja surmanneen koko muun perheen.

Hyvin nopeasti tutkimusten alettua myös Romandin vanhemmat löydetään kuolleena ja  selviää, ettei mitään tummiin pukeutunutta miestä ole koskaan ollut. Jean-Clauden vaimo on surmattu kaulimella ja perheen lapset sekä isovanhemmat on ammuttu. Koko tragedian kauheus ja Jean-Clauden valheellinen elämä alkaa paljastua tutkimusten edetessä.

Hän on elänyt 18 vuotta esiintyen menestyneenä lääkärinä. Opinnot lääketieteellisessä jäivät kesken, mutta hän uskotteli kaikille valmistuneensa ja saaneensa hyvän työpaikan. Todellisuudessa työtön, ilman koulutusta ja tuloja jäänyt Romand vietti päivänsä vaellellen vuoristossa. Hyvin säästeliäänä tunnettuna miehenä edes hänen vaimonsa ei epäillyt miehen varattomuutta, mutta jostakin oli rahaa saatava.

Hyväksikäytettyään vanhempiensa hyväuskoisuutta ja pankkitiliä vuosia, alkoi heiltäkin rahat olemaan vähissä. Niinpä Jean-Claude siirtyi muihin sukulaisiinsa. Perheen kasvaminen, vaimon vaatimukset ja menestyvää lääkäriä näytteleminen vaativat entistä enemmän "tuloja", rakastajattaresta puhumattakaan. Jopa vaimon vanhemmat joutuivat huijauksen kohteeksi. Jean-Claude sai luotettavan miehen maineellaan sukulaisensa luovuttamaan hänelle suuria summia rahojaan säilytykseen korkeakorkoiselle tilille, jonka hän sai työnsä puolesta.

Hän tiesi, että jossakin vaiheessa joku haluaisi rahansa takaisin ja siinä vaiheessa hän ei voisi enää elää. Epätoivoisena hän oli yrittänyt hypätä rotkoon, mutta selvinnyt siitä hengissä. Vaimolleen hän väitti joutuneensa auto-onnettomuuteen. Lopullisen ratkaisun Jean-Claude joutui tekemään rakastajattarensa vaatiessa omia rahojaan takaisin.

Kirja perustuu tositapahtumiin Jean-Claude Romandin elämästä. Tapahtumien jälkeen kirjailija Carrère aloittaa kirjeenvaihdon vankilassa olevan Romandin kanssa kirjoittaakseen tästä kirjan. Valhe kertoo osittain tästä pitkästä lähes seitsemän vuotta kestäneestä prosessista ja sen aikana käydystä oikeudenkäynnistä. Oikeudenkäynnin aikana käydään läpi lähes koko Jean-Clauden elämä hetkeen jolloin hän murhaa perheensä.

Omalla tavallaan kirja oli kiehtova ja mielenkiintoinen, mutta samalla hyvin ahdistava ja kamala. Useimpia kirjoja lukiessa on mukava tuudittautua ajatukseen, etteivät tapahtumat ole tosia. Tämä kuitenkin kertoo kaunistelematta tapahtumat ja murhaajan elämänvaiheet.

Mielenkiintoinen puoli oli kuinka patologinen valehtelija saa kaikki uskomaan valheitaan ja omalla vaatimattomalla ja kohteliaalla käytöksellään hän saa ihmiset olemaan kyselemättä liikaa. Vielä vankilassa Jean-Claude saa käytöksellään ihmisiä puolelleen ja heidät välittämään itsestään. On vaikea kuvitella miten 18 vuoden ajan kukaan pystyisi valehtelemaan jäämättä kiinni. Varsinkin jäämättä kiinni vaimolleen yhteisistä raha-asioista.

Kirja jättää paljon arvailujen varaan. On monia kohtia joita arvaillaan oikeudenkäynnissä tai kirjailija epäilee tapahtuneen. Kaikkea ei edes Jean-Claude muista tapahtuneen tai hän edelleen valehtelee tapahtumista. Välillä on vaikea sanoa, mikä mahtaa todellisuudessa olla totta ja mikä ei. Tarinaa tarkastellaan monesta eri näkökulmasta eri todistajien kertomana. Jokaisen tarinat ja kuvailut miellyttävästä miehestä muistuttavat toisiaan.

Lopulta hänet tuomittiin 22 vuodeksi vankilaan. Viimeistään lopussa heräsi jälleen ajatus, että tapahtumat ovat tosia kerrottaessa, että Jean-Clauden pitäisi vapautua ensi vuonna....

Emmanuel Carrère: Valhe
L'Adversaire 2000
suom. Marja Haapio
Like 2002, s. 155


Osallistun tällä kirjalla Vive la France!-lukuhaasteeseen.

Maria Rocher: Enchanté - Hauska rakastua!

Huomaa, että on tullut kevät, kun lukeminen on jäänyt vähemmälle. Sängynviereen on kerääntynyt kasa kesken jääneitä kirjoja. Kirjat ovat jääneet kesken syystä jos toisestakin ja niistä ensimmäisenä loppuun sain tämän. Aurinkoinen vapaapäivä on antanut hyvän syyn ottaa rennosti auringossa lukien.

Enchanté - Hauska rakastua! kertoo Verasta, joka on aina rakastanut Rankaa ja ranskalaista elämää. Toteuttaakseen haaveensa ranskalaisesta rakastajasta, hän lähtee vaihto-opiskelijaksi Ranskaan ystävänsä Monan kanssa.  Opinnot tosin jäävät tytöiltä toissijalle, sillä heidän päivät täyttyvät samppanjasta, merkkivaatteista, ravintoloista ja tietenkin miehistä.

Miehiä löytyy, mutta kaikissa on joko liikaa tai liian vähän sitä mitä Vera ja Mona etsivät. Ihastumisia ja pettymyksiä tulee toinen toisensa jälkeen. Lopulta Vera löytää upean, hurmaavan, kohteliaan Jean-Baptisten, joka on kaikkea mitä toivoa voisi. Täydellinen ranskalainen rakastaja, jonka kanssa Vera haaveilee viettävänsä loppuelämänsä, mutta....

Ihanat vaaleanpunaiset kannet (TAAS) ja takateksti antoivat odottaa viidtyttävää lukukokemusta. Toisin kutienkin kävi. Pitkät luettelot ostetuista ja päällepuetuista vaatteista olivat tylsiä. Tapahtumat toistivat itseään ja juoni polki paikallaan. Välillä kirjan tapahtumat säväyttivät, mutta sekään ei kestänyt kauaa ennen kuin palattiin jälleen samoihin vaateluetteloihin ja samppanjanhuuruisiin lounaisiin.

Ehkä lasi samppanjaa olisi parantanut tätä lukukokemusta...

Maria Rocher: Enchanté - Hauska rakastua!
Teos 2012, s. 307

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Frank Schoellerin ovikello soi keskellä yötä. Oven takana on poliisi, jolla on asiaa hänen veljenpojastaan. Myöhemmin samana yönä veljenpoika Alec saa soiton Frankilta ja pyytää kotiin. Alec huomaa heti jonkin olevan vialla ja lähtee heti. Päästyään perille, hän löytää Frankin kidutettuna kuoleman kielissä. Ennen kuolemaansa Frank ehtii antaa Alecille vanhan kirjan, jota ei saa antaa poliisille. Ennen poliisien saapumista Alec piilottaa kirjan ja väittää Frankin olleen jo kuollut kun hän saapui paikalle. Hautajaisissa Alec vannoo etsivänsä murhaajan. 

Frankin antama kirja on 1600-luvulla valmistettu tulppaanikaupan luettelo. Harvinainen kirja johdattaa Alecin vanhojen ystäviensä luokse Hollantiin tulppaanien jäljille. Alecin ollessa nuori, hänen vanhempansa kuolivat ja Frankista tuli hänen huoltajansa. Selvittäessään kirjan merkitystä ja yhteyttä setäänsä, Alec huomaa kuinka huonosti hän on tuntenut tämän.

Tapaukseen on sotkeutunut myös muita Frankin tuttuja, jotka ovat myös vaarassa. Juuri kun Alec on aikeissa tavata miehen, jolta voisi saada selvyyttä Frankin tekemisiin, löytyy mies kuolleena. Samalla Alec tapaa kuolleen miehen tytärpuolen Taran. Tämä on kauhuissaan ja pelkää henkensä puolesta. Hän ei ymmärrä kuka olisi halunnut murhata hänen isäpuolensa. Alecin epäilykset kuitenkin heräävät Taran suhteen.

Pidin kirjasta! Se oli nopealukuinen ja juonenkäänteet veivät mennessään. Siitäkin huolimatta, että juoni oli hyvin samantapainen kuin monessa muussakin kirjassa. Joku murhataan ja hän jättää jollekin toiselle vihjeen jostakin. Tämä alkaa selvittään vihjettä ja ajautuu hengenvaaraan. Murhaaja puolestaan lähtee jahtaamaan kaikkia, jotka tietävät asiasta jotakin. Tämä kirja pääsi yllättämään vielä aivan viimeisilläkin sivuilla. 

Tarinaan yhdistetyt tulppaanit ja niiden historia toivat uutta mielenkiintoista ulottuvuutta. On hienoa, että tapahtumat ja ihmiset pohjautuvat osittain todellisuuteen ja historiaan. Tämä tekee kirjasta entistä mielenkiintoisemman. Hermans on onnistunut mielestäni loistavasti yhdistämään kaksi erillistä kertomusta. 1600-luvulta murhalla alkanut tarina sulautuu hienosti tämän päivän tarinaan. Niiden yhteys rakentuu pikku hiljaa ja melkein 400-vuotta vanhat tapahtumat vain pohjustavat kirjan varsinaista kertomusta, eikä vie tästä liikaa huomiota.

Kirjan hahmot eivät puolestaan antaneet paljoa. Pieni kolmiodraama sekoitettuna tarinaan, ei tuonut siihen varsinaisesti mitään lisää. Sen olisi yhtä hyvin voinut jättää myös pois. Tai vaihtoehtoisesti hyödyntää se paremmin tapahtumien kulussa. Tässä en huomannut sillä olevan mitään vaikutusta tapahtumiin. Häiritseväksi jäikin, etteivät kirjan hahmot reagoineet juurikaan asiaan. Hahmoista olisi varmasti saanut myös enemmän irti, kuin niistä kirjassa nyt otettiin. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan Hermansin muuta tuotantoa.

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Het tulpenvirus 2010

suom. Sanna wan Leeuwen

Bazar 2012, s.  332

Veli Salin: Lauri Törni:Kovamaineiset sissit

Toinen saman kirjailijan kirja heti perään, vaikka ensimmäinenkään ei ollut mitenkään kehuttava. Tämä oli oikeastaan vielä huonompi kuin Vaarallinen tehtävä. Vaikka kirja olikin lyhyt, ei se tuntunut kovin nopealukuiselta. Sekavan oloinen teksti ja tapahtumien kuvaus pakotti lukemaan tarkasti ja koko ajan seuraamaan mitä luki. Helposti ajatukset lähtivät aivan muihin aiheisiin ja huomasin heti tippuneeni tapahtumien kulusta. Oli pakko palata hieman taaksepäin ja lukea uudestaaan.



Kirja ei mitenkään pitänyt otteessaan. Sotilaista kerrottiin hyvin vähän, joten oli vaikea lähestyä paremmin yhtäkään heistä. Edes Törnistä en saanut juuri yhtään enempää irti kuin ensimmäisen Salinin kirjan jälkeen. Tämän alkoholin käyttöä ja mainetta niin sodassa kuin sen ulkopuolella tuotiin kirjan lopussa esiin, mutta kuten kirjassakin todetaan eivät totuus ja tarinat aina kohtaa. Miten lie tämän kertomuksen kohdalla?

Kirjan tapahtumat alkavat syksyllä 1942, jolloin venäläisten desantti- ja partio-osastojen onnistui kulkea suomalaisten asemien läpi. Venäläiset tekivät asemien takana tuhojaan ja näitä vastaan päätettiin perustaa kaksi sissikomppaniaa. Törni määrättiin toisen komppanian päälliköksi. Hän sai komppaniaansa edellisiltä partioretkiltä tuttuja miehiä sekä näiden lisäksi seuloi mukaan muita kovia sissejä. Komppaniaan ei ollut helppo päästä. Jokaisen tuli olla vapaaehtoinen ja selvitä lääkärintarkastuksesta. Näiden lisäksi sotilaita karsittiin vielä koulutusjakson aikana. Osa ei kestänyt jatkuvaa ja vaativaa koulutusta.

 1943 helmikuun puolen välin jälkeen komppania sai ensimmäisen komennuksensa. Pitkä hiihtomatka alkoi. Komennuksen aikana suomalaiset olivat useita kertoja lähellä ylivoimaista vastustajaansa. Taisteluissa sissit olivat lähellä joutua alakynteen ja komennus oli jäädä Törninkin viimeiseksi. Oli lähellä etteivät venäläiset saaneet häntä vangiksi tai hengiltä. Osalle matka jäi viimeiseksi ja osa selvisi, joskin loukkaantuneena. Ylivoimainen vastustaja kärsi kuitenkin vielä suuremmat menetykset kuin suomalaiset.

Törni jakoi välillä komppaniaa pienemmiksi partioiksi, jotka tekivät tiedusteluretkiä selvittääkseen venäläispartioiden sijainteja ja liikkeitä. Yksi partioista lähti oletettuun venäläisten tukikohtaan. He löysivätkin suomesta loikanneen Valter Vallin sissit ja jäivät yöksi seuraamaan näiden toimintaa. Venäläiset majoittuivat mukavasti taloihin, saunoivat ja söivät. Suomalaiset puolestaan majoittuivat läheiseen heinälatoon ja yrittivät kerätä kylmässä voimia sen mitä pystyivät.

Aamulla alkoi kilpahiihto venäläisten ja suomalaisten välillä takaisin Ontajärven rantaan. Venäläisten sisseissä oli hyviä hiihtäjiä, jopa parempia kuin suomalaisissa. Nämä tekivät suomalaisten sissien paluumatkan hankalaksi ja yhteenotoilta ei voitu välttyä. Kirjan loppu kertoikin sitten muista kevään 1943 aikana tehdyistä tiedusteluista. Kevät oli sodankannalta rauhallista aikaa. Lumien sulaminen ja jäiden lähtö esti entisen kaltaisten tiedustelujen tekemisen. Törni pääsi lähtemään lomalle ja rintamalle jääneet suomalaiset yrittivät lomien toivossa saada venäläisvankeja.

Toivoin kirjan kertovan enemmän itse Törnistä. Kertomus kuitenkin painottui suurelta osin muihin komppaniassa palvelleisiin sotilaisiin ja näiden toimintaan. Mielenkiintoista sekin, mutta oletukseni Törnin nimeä kantavalle kirjalle oli, että se kertoisi nimenomaan Törnistä. Tämä taitaa jäädä viimeiseksi Salinin kirjoittamaksi kirjaksi omalta osaltani.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Veli Salin: Lauri Törni: Kovamaineiset sissit
Revontuli 2011, s. 197

Veli Salin: Lauri Törni: Vaarallinen tehtävä

Kirjan valitsin lähinnä Törnin vuoksi. Olen kuullut paljon juttuja tästä sotasankarista, mutta en ole koskaan aikaisemmin lukenut mitään hänestä. Kirjassa luutnantti Törni sai vaarallisen tiedustelutehtävän lokakuussa 1942. Hänen tulis selvittää venäläisten ryhmittymät, kerätä mahdollisimman paljon tietoa ja mahdollisuuksien mukaan ottaa vanki. Tehtävää varten Törni kokosi kahdeksan hengen joukon nuorista talvisodan taistelijoista mukaansa. Radistit ja venäjää osaavat olivat etusijalla vapaaehtoisista valittaessa.


Ennen tiedusteluretkelle lähtöä sotilaat harjoittelivat päivittäin rajan takana tarvittavia taitoja. Kaikki toiminta hiottiin Törnin silmien alla täydellisyyttä hipovaksi. Tiedusteluretki tulisi olemaan myös fyysistä kuntoa vaativa, joten myös tätä kohennettiin jokaisen osalta ennen matkaan lähtöä. Kaikkea ei harjoittelussakaan osattu ottaa huomioon. Muun muassa heti matkaan lähdössä koitui ongelmia painavista repuista. Pienillä vanerisilla pioneeriveneillä oli harjoiteltu huolella, mutta ilman ylimääräistä painoa. Reppujen tuoma ylimääräinen paino upotti pienen veneen.

Matka vihollislinjojen taakse alkoi Voljärven ylityksellä sekä vaativalla reitillä Stalinin kanavaa pitkin läheltä venäläisten miehittämiä saaria ja rantoja. Partio leiriytyi röyhkeän lähelle venäläisten leiriä, mutta tiedustelujensa perusteella eivät olleet huolissaan löytymisestään. Leiriytymisen jälkeen alkoivat tiedustelut venäläisten liikkeistä ja ryhmittymistä. Vangin saamisessa tuli ongelmia ja suomalaiset joutuivatkin lähitaisteluun, ensimmäiseen taisteluunsa ylitettyään rajan. Vangilta saadut tiedot saivat kunnianhimoisen Törnin suunnittelemaan lisää tiedustelutehtäviä ja mahdollisimman suuren tuhon taakse jättämistä.

Suunnitelmien hankaluus huomattiin ja niitä muutettiin toteuttamiskelpoisemmiksi ennen paluuta. Tiedustelut uusiin kohtiin onnistuivat, mutta nyt venäläiset jo tiesivät suomalaispartiosta. Kotimatkalle oli lähdettävä heti, ennen kuin venäläisten koirat tai lentokoneet havaitsisivat sissit. Venäläiset osasivat odottaa suomalaisten yritystä palata järven yli, joten heitä odotettiin saarilla. Valonheittimet ja -raketit valaisivat mustaa järvenpintaa suomalaisten pyrkiessä takaisin kotimaahan. Kirkkaassa valossa veneet oli myös helppo havaita.

Kirjan kertomus perustui Törnin raporttiin vaarallisesta partiomatkasta syksyllä 1942. Tapahtumat kuvataan melko yksityiskohtaisesti ja kertomus on mielenkiintoinen. Itse en kokenut kuitenkaan suurtakaan jännitystä suomalaisten joutuessa tiukkaankaan tilanteeseen. Jotenkin kerrontatapa jäi hieman vaisuksi kuvailluissa, joissa sissit kohtasivat venäläisiä. Tarkemmat kuvailut sisseistäkin jäivät hyvin vähäisiksi. Kotipaikka tuli jokaisesta heti kirjan alussa selville, mutta sen tarkempia tietoja ei juurikaan tullut esiin.

Sisseistä sai melko röyhkeän kuvan kirjassa ja venäläisistä taas pelkurimaisen ja osaamattoman. Tiedä sitten katsellaanko jälleen asioita sinivalkoisten lasien läpi. Joka tapauksessa suomalaiset sissit olivat kovahermoisia toimiessaan noin lähellä venäläisten miehityksiä. En oikein osaa kuvailla Törnistä saamaani kuvaa. Toisaalta hyvin taitava sotilas, mutta toisaalta ylimielinen sotahullu. Hänen johtamistaitonsakin ovat kirjassa hieman ristiriitaisia. Miehet arvostavat häntä ja kuuntelevat tätä, mutta muun muassa lopussa yksi vastustaa selvää käskyä kyseenalaistaessaan Törnin toiminnan. Mielenkiinnolla silti aijon tutustua enemmänkin Törnistä kertovaan sotakirjallisuuteen.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Veli Salin: Lauri Törni:Vaarallinen tehtävä
Revontuli 2009, s. 187

Tove Jansson: Taikurin hattu

Taikurin hattu on ehdottomasti ollut paras muumitarinoista lapsuudessani. Minulla oli tämä jopa VHS:nä, mutta en käsitä miksi en ole aikaisemmin tätäkään tarinaa lukenut kirjana. Tämä asia on nyt kuitenkin korjattu ja tarina oli edelleen yhtä hyvä kuin lapsena.

Kirjassa Muumipeikko ystävineen löytää vuoren huipulta hienon mustan silinterihatun, Taikurin hatun. Vietyään hatun muumitaloon, se päätyy paperikoriksi. Kaikki mikä viettää tarpeeksi pitkän ajan hatussa alkaa muuttua ja muumitalossa tapahtuukin kummia. Mielestäni oli huvittavaa, että paperikoriin laitettiin muun muassa kananmunankuoria. Ehkä oma ajattelu kierrättämisestä ja paperikorin käytöstä menevät tässä sekaisin sanan paperikori kanssa. Ei saisi takertua pikkuseikkoihin.

Leikiessään piilosta Muumipeikko menee hattuun piiloon ja muuttuu kumituseläimeksi. Onneksi hatun taiat ovat vain tilapäisiä ja kaikki muuttuu takaisin ennalleen. Hattu päätetään heittää jokeen, jotta siitä päästäisiin eroon, mutta Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen käyvät hakemassa hatun takaisin. Tänä aikana se on ehtinyt muuttamaan jokivettä mehuksi ja kaloja kanarialinnuiksi. Se päätyy mutkien kautta hetkeksi takaisin muumitaloon ja sitä opitaan käyttämään hyödyksi.

Tiuhti ja Viuhti saapuvat muumilaaksoon salaperäisen matkalaukun kanssa, jonka sisältöä Mörkö havittelee. Hattu joudutaan antamaan Mörölle, jotta tämä jättäisi muumitalon pienet vieraat rauhaan. Heitä kuitenkin etsii myös joku muu...

Toinen muumikirja siis vasta luettuna ja jälleen opin muumeista uutta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että niiskut vaihtavat väriä mielialojensa mukaan. Kirjassa Niiskuneiti vaihtoi muutaman kerran väriään ja näin paljasti mitä mieltä asioista oli. Toinen erikoinen kohta kirjassa oli kun Muumipeikko totesi Nuuskamuikkusella olevan yösilmät. Näkikö Nuuskamuikkunen pimeässä kuin kissat vai oliko vain tottunut pimeään, sitä ei kirjassa kerrottu. 

Televisiossa pyörivien animaatioiden perusteella olen mieltänyt Nuuskamuikkusen pikkuvanhaksi tai jopa nuoreksi aikuiseksi, mutta kirjoissa hänestä saa erilaisen kuvan. Hän ei olekaan se rauhallinen ja viisas, jolta myös Muumipappa kysyy tarvittaessa apua. Hän ei myöskään polta piippua. Myös muiden muumilaaksossa asuvien luonteet vaikuttivat välillä hieman oudoilta. Piisamirotta nyt on piisamirotta, vanha ja kärttyinen, mutta myös muiden käytös oli välillä hyvin itsekästä ja töykeää. Aikaisempi mielikuva laakson asukkaista oli, että he ovat auttavaisia ja kilttejä toisiaan kohtaan.

Vaikka kirjan tapahtumat olivat vielä hyvässä muistissa, sen pienet eroavaisuudet piirrettyyn versioon tekivät siitä vain mielenkiintoisemman. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopealla tempolla, mutta oli silti helppo pysyä mukana tapahtumien kulussa. Pieni pettymys oli Pikku Myyn puuttuminen kirjasta. Jäänkin pohtimaan mitä uutta tietoa seuraava kirja mahtaakaan antaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu
Trollkarlens hatt 1956
WSOY 1991, s. 146

Agatha Christie: Teetä kolmelle

Elinor Carlisle on saanut kirjeen, joka sisältää varoituksen. Häntä varoitetaan muuan tytöstä, joka mielistelee hänen tätiään perintörahojen toivossa. Mikäli Elinor ei tekisi mitään, hän saattaisi menettää perintönsä. Hän tajuaa ettei ole aikoihin käynyt tapaamassa tätiään ja lähtee tämän luokse kihlattunsa Roddy Welmanin kanssa.

Tätinsä luona Elinor ja Roddy tapaavat kirjeessä mainitun tytön Mary Gerrardin. Kaikki kolme ovat olleet lapsuudessaan ystäviä. Roddy rakastuu Maryyn nähdessään tämän pitkän ajan jälkeen, mutta hän ja Elinor eivät viivy kauaa tädin luona. Täti kartanon rouva Laura Welman saa toisen halvauskohtauksen ja kihlapari palaa kartanoon. Rouva Welman ei ole tehnyt testamenttia ja pyytääkin seuraavaksi aamuksi asianajajan luokseen. Yllättäen Rouva Welman kuitenkin kuolee yön aikana ja testamentti jää tekemättä.

Roddyn rakkaus Marya kohtaan ei ole laantunut ja hänen ja Ellinoran kihlaus purkautuu. Ellinora viha Marya kohtaan kasvaa, mutta hän yrittää käyttäytyä kiltisti tätä kohtaan. Myytyään tätinsä kartanon Ellinoran tulee tyhjentää kartano. Samaan aikaan myös Mary on tyhjentämässä edesmenneen isänsä mökkiä ja nuoret naiset päätyvät nauttimaan yhdessä teetä ja voileipiä sairaanhoitaja Hopkinsin kanssa. Elinor ja Hopkins poistuvat kettiöön tiskaamaan ja Mary jää yksin. Tarjoiluhuoneeseen palatessaan he löytävät Maryn hyvin heikossa kunnossa. Lääkäri ehditään pyytämään paikalle, mutta mitään ei ole enää tehtävissä.

Maryn todetaan saaneen kuolettavan annoksen morfiinia ja Ellinor joutuu tästä syytteeseen. Hänen tätinsä nostetaan haudasta ja todetaan myös kuolleen morfiinin yliannostukseen. Tuomio on lähes varma ja Ellinor itsekin melkein kuvittelee olevansa syyllinen suunniteltuaan Maryn kuolemaa. Lääkäri Peter Lord on kuitenkin niin ihastunut häneen ettei toivo tämän joutuvan hirtetyksi. Lodr pyytääkin apua Hercule Poirotilta, jonka pienet harmaat aivosolut alkavat tutkia lähes selvää tapausta.

Kirja tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, mikä ei ole mitenkään erikoista Christien kirjojen kohdalla. Christie on yksi lempikirjailijoistani ja Hercule Poirot on mielestäni paras hänen luomistaan hahmoista. Vielä kun David Suchet on Poiron roolillaan luonut niin hyvän mielikuvan pienestä munan muotoisen pään omaavasta belgialaisetsivästä. Kyllä, olen nähnyt hänen roolisuorituksiaan ennen kuin olen lukenut yhtään Porotista kertovaa kirjaa. En tiedä millaisen kuvan olisin luonut tästä viiksillään ja älynlahjoillaan ylpeilevästä miehestä ilman Suchetia. Vaikka yleensä kirjat ovat elokuvia parempia, ovat Christien kirjoihin perustuvat Poirotista kertovat elokuvat tästä poikkeus. Mielestäni niin kirjat kuin elokuvatkin painivat lähes samassa sarjassa.

Olen lukenut paljon Christien tuotantoa ja vain muutamia on enää lukematta. Myös tämän kirjan olin lukenut aikaisemminkin, mutta juonenkäänteet olivat jo karisseet mielestäni ja kirja oli yhtä kutkuttava kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tämä ei mielestäni ole aivan hänen parasta tuotantoaan, mutta yhtä koukuttava kuin muutkin kirjat.  Pidän Christien kirjoista mielenkiintoisten hahmojen lisäksi siitä, että jännitys jatkuu aivan loppuun asti ja murhaajaa on lähes mahdoton ennalta arvata. Tietoa epäiltyjen toiminnasta annetaan runsaasti, mutta omat pienet harmaat aivosoluni eivät ole vielä kertaakaan onnistunut yhdistämään näitä oikein ennen murhaajan esille tuomista. Pidän kirjoissa myös siitä, että niissä motiivit ja tapahtumien kulku tuodaan tarkasti esille.

Agatha Christie: Teetä kolmelle
Sad Cypress 1945
suom. Anna-Liisa Laine
WSOY 2011, s.233

Frode Grytten: Sylissä synkän virran

Tuntui kuin tämän kirjan lukeminen ei olisi edennyt lainkaan. Sopivaa iltalukemista, sillä aina alkoi väsyttämään otettuani tämän kirjan käteeni. Mietin jossain välissä, pitäisikö jättää lukeminen kesken, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää miksi nuori Peder Guttormsen on haluttu suistaa autollaan jokeen ja kuka sen teki. Olisin tietenkin voinut tyytyä ajatukseen, joka vallitsi Oddassa, johon tapahtumat sijoittuvat. Sen mukaan maahanmuuttajaserbit olivat riidan päätteeksi suistaneet Guttormsenin jokeen.

Odda on pieni kaupunki Norjassa. Se on hiljalleen kuolemassa pois. Teollisuus, jota joskus kaupungissa oli on raiskannut luonnon. Uimaan ei voi mennä, sillä vesi on saastunutta ja maisemat ovat muuttuneet. Työpaikkoja ei ole ja ihmiset lähinnä muuttavat pois. Ainoastaan maahanmuuttajat muuttavat tähän pieneen kaupunkiin.

Robert Bell on kotoisin Oddasta ja vaikuttaa yhtä kuolemankielissä olevalta kuin koko kaupunki. Hän on työhönsä kyllästynyt, liikaa alkoholia käyttävä, veljensä vaimosta haikaileva ja pasiansiin koukuttunut ylipainoinen paikallistoimittaja. Robert toimii kirjan kertojana muistellen elämäänsä Oddassa ja varsinkin hetkiä veljensä Irene-vaimon kanssa.

Nuoren Guttormsenin ajettua autollaan jokeen herää hetkellisesti myös kaupunki eloon. Lukuisia toimittajia ilmestyy kaupungin katukuvaan ja tapahtumista halutaan imeä kaikki irti. Mitään ei tiedetä, mutta uutisia turhasta saadaan silti tehtyä. Päätoimittaja ei kuitenkaan usko Robertin kykyihin tämän luokan uutisten osalta, joten hän lähettää paikalle lehden huippukuvaajan ja rikostoimittajan. Nämä alkavat yhdessä kaivella kaupungin asioita ja samalla Robertkin joutuu tulilinjalle. Robertin omat tutkimukset etenevät, mutta kuka häntä uskoisi. Ainoat silminnäkijät ovat Ronaldon pelipaitaan pukeutuva nuori nimetön maahanmuuttaja poika ja harhainen sillan alla asuva vanha Oddalainen.

Kirja ei ollut mitenkään perinteinen dekkari. Sen kerronta tapa tai kaupungin ihmiset eivät herättäneet mitään mielenkiintoa minussa. Pitkäveteinen kertomus pikkukaupungin historiasta ja sen rappeutumisesta kenenkään välittämättä. Vaikka syylliset lopulta tulevat ilmi, pääsevät he vastuustaan kuin koira veräjästä. Täysin tarkkaa syytä ja tapahtumien kulkua ei kirjassa edes tule esiin, mikä hieman harmittaa. Eniten minua aina kiinnostaa ihmisten motiivit tehdä asioita. Tässä niitä vain arvailtiin...

Frode Grytten: Sylissä synkän virran
Flytande bjørn 2005
Johnny Kniga 2007, s. 277

Walter Mosley: Valkoinen perhonen

Pidin kirjasta, vaikka se ei ollutkaan tapahtumien osalta jännittävimmästä päästä. Juoni oli mielenkiintoinen ja tapahtumien ajoitus 1950-luvun puoleen väliin toimi todella hyvin. En oikeastaan pitänyt kirjan päähenkilöstä Easy Rawlinsista. Tosin muistakaan kirjan henkilöistä ei noussut ketään erityisemmin esille. En oikein osaa sanoa syytä tähän. Ehkä ihmisten käytös toisiaan kohtaan ja tuon ajan eriarvoisuus loivat kuvan itsekeskeisistä ja ilkeistä ihmisistä.

 Eletään vuotta 1956. Easy Rawlins on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Hän on päättänyt jättää yksityisetsivät tehtävät ja mustien gettojen salaisuudet. Joskin hän edelleen salaa menneisyytensä, salaisen omaisuutensa sekä liikeasiansa vaimoltaan.

 Eräänä päivänä Los Angelesin poliisivoimien ylikonstaapeli Quinten Naylor tulee tapaamaan häntä. On tapahtunut murha, tai pikemminkin kolme, joissa poliisi tarvitsee Rawlinsin apua. Kolme nuorta iloluonteista naista on murhattu ja mahdollisesti raiskattu. Murhat eivät ole herättäneet lehdistön kiinnostusta, sillä murhatut mustat naiset eivät juuri ole uutisaiheita. Tästä syystä poliisi tarvitsee Rawlinsin apua. Hän pääsee paikkoihin, joihin poliisit eivät voi mennä. Hänelle kerrotaan asioita, joita poliiseille ei kerrota. Ei edes mustille poliiseille. Lisäksi hän tuntee alueen, josta tytöt on löydetty.

Rawlins kieltäytyy auttamasta poliisia, sillä hän on jättänyt ne hommat jo. Pian kuitenkin kuolee neljäs tyttö. Tällä kertaa vaaleaihoinen ja poliisit ovat jälleen Rawlinsin kimpussa. He syyttävät tapahtumista tämän parasta ystävää ja kiristävät Rawlinsin auttamaan heitä tutkinnassa. Rawlins ja Hiiri alkavat yhdessä tutkia nuorten naisten kuolemia. Tutkiessaan tapausta Easy Rawlins ja murhaaja tuhoavat molemmat sen mitä eniten rakastavat. Syyt heillä on erilaiset. Toinen salaa toimintansa häpeästä ja toinen ylpeytensä vuoksi.

Kirja herätti melko paljon ajatuksia muun muassa tuon ajan rasismista, prostituutiosta ja poliisien toiminnasta. Aihe toi hienosti esiin mustan väestön epäluulon valkoisia kohtaan. Valkoisten halveksunta ja eriarvoisuus mustiin nähden tuotiin esille muun muassa Rawlinsin asioidessa julkisissa palvelurakennuksissa. Ihmisten puheista ja käyttäytymisestä kuulsi läpi halveksunta, joskaan he eivät sanoneet mitään. Poliisit ja lehdistökin kiinnostuivat vasta murhista, kun uhrina oli valkoinen nuori nainen.
Pidätettäessä Rawlinsille ei kerrottu mistä häntä syytettiin, minne häntä milloinkin vietiin tai mitä yleensä tulisi tapahtumaan.

"Mä en puhu tästä valkoisten kanssa, hän sanoi.
Samaa olin kuullut aina. Puolet tuntemistani mustista olisi kävellyt kilometrin mutkan vain välttääkseen suoran kontaktin valkoisten kanssa. Minua ei hämmästyttänyt, etteivät edes valkoiset luottaneet toisiinsa. Minäkään en luottanut, joten miksi he luottaisivat?"

Walter Mosley: Valkoinen perhonen
White Butterfly 1992
Suom. Liisa Laaksonen
Loki 1998, s. 270

Osallistun tällä kirjalla Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteeseen.

Felix Weinberg: Poika 30529

Felixin isä oli muuttanut edeltä Englantiin järjestämään perheelleen matkustuslupia, kun juutalaisvainot Tšekkoslovakiassa yltyivät. Isä kuitenkin myöhästyi hieman, eikä saanut perhettään turvaan Englantiin. Felix, hänen äitinsä ja pikkuveljensä vietiin Theresienstadtin keskitysleirille. Leiri toimi väliaikaisena säilytyspaikkana juutalaisille, jotka noin kuuden kuukauden kuluttua siirrettiin jollekin tuhoamisleirille. Tätä mallileiriä esiteltiin muun muassa Punaisen Ristin tarkkailijoille ja olot tehtiin näennäisesti inhimillisemmiksi kuin muilla leireillä.

Kun kuusi kuukautta alkoi lähestyä, myös Felix alkoi tajuta siirron Auchwitziin olevan lähellä. Hän kuitenkin oli nuori ja hyväkuntoinen, joten huijaamalla hän pääsi työtehtäviin ja näin vältti kaasukammiot. Perheen tiet erosivat Auchwitzissa, eikä Felix tämän jälkeen enää nähnyt äitiään ja veljeään. Felix lähetettiin Blechhammeriin työleirille rakentamaan rautateitä.

Kun sodan loppupuolella saksalaiset alkoivat tuhota keskitysleirejä, Felix joutui kuolemanmarssille Blechhammerista Buchenwaldiin. Siellä hän oli lähellä joutua kaasukammioon sairastuttuaan, mutta selvisi jälleen tuurilla ja hyvällä onnella kuten aikaisemminkin. 11. huhtikuuta 1945 Pattonin kolmannen armeijan kuudes panssaridivisioona vapautti Buchenwaldin, mutta kuolemat leirillä eivät loppuneet tähän. Uteliaat vangit tutustuivat natsien hylkäämiin aseisiin välillä huonoinkin seurauksin.

Lopulta Felix sai yhteyden isäänsä, jonka luokse hänen piti muuttaa Englantiin, mutta sitä ennen hänen tulisi vielä käydä Tšekkoslovakiassa. Lopulta hän pääsi Englantiin ja muutti isänsä luokse asumaan ja alkoi jälleen opiskella.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Felix kertoo lapsuudestaan. Ajasta, jolloin juutalaisvainot alkoivat ja miten ne vaikuttivat hänen perheensä elämään. Toinen osa keskittyy Felixin elämään keskitysleireillä, miten hän joutui sinne ja miten selvisi elävänä pois. Kolmannessa lyhyessä osassa kerrotaan Felixin paluusta kotimaahansa leireiltä vapauduttuaan ja neljännessä osassa hänen muutostaan sekä elämästään Englannissa.

65 vuoden ajan Felix yritti unohtaa kokemansa elämän leireillä. Viimeisinä elinvuosinaan hän kuitenkin totesi, että hänen tulisi kirjoittaa kokemuksistaan perheensä ja muiden ihmisten vuoksi. Pitkä aika tapahtumien ja niistä kirjoittamisen välillä näkyy kirjassa. Felix ei tuo kirjassa esiin kaikkia leireillä näkemiään kauheuksia ja jatkuvaa kuolemaa ympärillä. Leirielämää kirjassa käsitelläänkin vain vajaat puolet kirjasta. Tekstissä käy ilmi, ettei hän halua muistella liiaksi kaikkia kauheuksia. Hän on keskittynyt tapaamiinsa ihmisiin ja tapahtumiin, jotka auttoivat häntä selviämään läpi viiden keskitysleirin.


Pidin kirjasta ja siitä, että se kertoi myös selviytymisestä keskitysleirien jälkeen ja pääsemisestä kiinni normaaliin elämään.  Vaikka kauheudet eivät koskaan unohtuneet, oli hienoa saada lukea, että joku sai vielä elämänsä takaisin (tai tässä tapauksessa uuden elämän), vaikka oli monesti niin lähellä menettää sen.

Felix Weinberg: Poika 30529 - Elossa viiden keskitysleirin jälkeen
Boy 30529 - A Memoir 2013
Minerva 2013, s. 182

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen.

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Nyt on tullut luettua sen verran sotakirjallisuutta, ja tälläkin hetkellä on menossa keskitysleirien elämästä kertova kirja, että kaipasin jotakin aivan muuta. Siihen tämä kirja oli aivan loistava. Simonin kissasta kertovia kirjoja lukiessa ei voi kuin nauraa. Jokainen, jolla on kissa, löytää varmasti yhtäläisyyksiä piirrettyjen ja oikeiden kissojen väliltä.

Simon Tofieldin kissat ovat varmasti tunnetumpia Youtuben videoista kuin sarjakuvista. Tässä kirjassa kissa koettelee omia ja maailmansa rajoja. Jokaisella sivulla on yksi värillinen kuva, jossa kissa vastustaa jotakin, peiliä, avoimia hellyydenosoituksia, maanantaita, kissanäyttelyä ja jopa painovoimaa.

 Kissojen piirtämiseen Simon sai idean omasta kissastaan ja kirjan kissoilla on esikuva oikeassa elämässä. Vaikka kissat perustuvatkin Simonin omiin kissoihin, ei näillä ole kirjoissa nimiä. En ole tähän aikaisemmin kiinnittänyt mitään huomiota, eikä kissojen nimeämättömyys oikeastaan edes haittaa lukiessa. Simon omistaa neljä löytöeläintaloista pelastettua kissaa. Tässä kirjassa näistä neljästä esiintyy kuitenkin vain kaksi.

Suuri valkoinen kissa on ensimmäinen Simonin piirtämistä kissoista ja esiintyykin pääosissa aina videoissa sekä kirjoissa. Yleensä sen toiminta liittyy ruokaan tai pikemminkin sen hankkimiseen. Tässä kirjassa ruoka ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti kissan mielessä.  Toinen kissa on harmaa pörröinen kissanpentu, joka välillä auttaa vastustamaan maailmaa tai sitten pentua vastustetaan. Lisäksi muita hahmoja kirjoissa ovat tietenkin Simon ja tämän vaimo, mutta myös monet pihapiirin  eläimet. Ulkoa ja välillä sisältäkin löytyy lintuja, pupuja, siilejä, koiria ja tietenkin puutarhatonttu.

Kaikki aikaisemmat sarjakuvat Simonin kissoista ovat olleet mustavalkoisia, mutta itse pidin jotenkin enemmän näistä väritetyistä.
Näitä kirjoja on aina hauska lukea tai pikemminkin katsella, sillä tekstiä ei juurikaan ole. Tämän kirjan avatessaan tietää varmasti nauravansa, joten Simonin kissakirjat ovat loistavia piristämään päivää kuin päivää.

Simon Tofield: Simonin kissa vs. maailma

Simon's cat vs. the World 2012

Gummerus 2013, s. 96

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!

Kirja kertoo jatkosodan kolmannen syksyn tapahtumista Sallan rintamalla Lapissa. Venäläiset pääsevät tekemään yllätyshyökkäyksen ja räjäyttämään suomalaisten parakkeja. Ne olivat kuitenkin tyhjillään, sillä sotilaat oli aikaisemmin komennettu ulos asemiin. Kaiken räiskeen ja paukkeen keskellä venäläiset ehtivät kolkkaamaan muutaman suomalaisen ja ottavat nämä vangeikseen.

Venäläiset vievät kolme suomalaista mennessään ja heidän peräänsä lähetetään välittömästi noin 100 miestä. Vankien selviäminen on epäselvää, sillä venäläiset ovat usein ampuneet tai hirttäneet vangit kun heitä on yritetty vapauttaa. He eivät myöskään vie mukanaan haavoittuneita vankeja, mikä heikentää vankien selviytymismahdollisuuksia. Matkalla sissit kohtaavat usein vihollisen partioita ja miehiä jää matkan varrelle.

Kun kirjasta oli luettuna hieman yli puolet, vankien kohtalot olivat selvinneet jo selvinneet. Ihmettelinkin tässä vaiheessa, onko loppu kirja jälleen suomalaisjoukkojen palaamista takaisin rajan yli Suomeen. Sissit saivat kuitenkin uuden tehtävän. Heidän tuli räjäyttää venäläisten tukikohta. Sissit löytävät rakenteilla olevia parakkeja ja päättävät räjäyttää ne oikean kohteen sijaan. Venäläiset kuitenkin huomaavat aikeet ja asettuvat odottamaan suomalaisia. Tehtävän suorittamisen jälkeen sisseillä alkaa verinen kotimatka.

Kirja alkoi sillä, että poliisi lähtee hakemaan vääpeli Männyn isää Severi Mäntyä kotoaan lepäämään sairaalaan. Samalla hän saa kuulla jonkun Mänty nimisen loukkaantuneen rintamalla, mutta etunimestä ei ole tietoa. Kirjan epilogissa Severille selviää, mitä hänen pojalleen on tapahtunut rintamalla. Odotinkin koko kirjan ajan saavani lukea mitä Severi tekee ja ajattelee odottaessaan tietoa pojastaan. Valitettavasti sitä joutui odottamaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti.

Putosin muutaman kerran kärryiltä kenestä sissistä milloinkin puhuttiin. Jälleen oli paljon sissejä ja nimiä. Kirjaa sekoitti myös se, että joukot olivat kairassa hajallaan pienemmissä partioissa ja kaikkien liikkeitä ja toimia seurattiin erikseen. Välillä kyllä sai jännittää oikein kunnolla saavatko sissit pelastettua vangit, selviävätkö kohtaamisista venäläisten kanssa ja pääsevätkö takaisin Suomen puolelle, mutta marssikuvailut alkoivat kyllästyttämään.

Pidän kuitenkin edelleen kertomuksista sissien taisteluista rintamalla. Välillä tosin tuntui etteivät he olisi uskaltaneet puoliakaan tekemistään asioista ilman rohkaisuryyppyjä. Vähän väliä matkan varrella otettiin ryyppyjä vodkaa, romuskaa tai mitä kenellä olikaan mukana.

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!
WSOY 2006, s. 370


Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Tove Jansson: Taikatalvi

Päätin aloittaa muumikirjoihin tutustumiseni näihin pakkaspäiviin sopivalla Taikatalvella. Aikaisemmin olen katsellut vain telkkarista muumeja, myös kirjaan perustuvan jakson. Nämä erosivat muistikuvieni perusteella jonkin verran toisistaan. Mielestäni tuntui oudolta Muumipeikon arkuus ja haluttomuus leikkiä lumessa. Se olikin suurin ja huomattavin ero. Hän tuntui olevan täysin vastakohta sille millaisen kuvan olin telkkarissa pyörivästä sarjasta saanut. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lukukokemukseen negatiivisesti.

Kirjassa muumit nukkuvat talviuntaan, kuten joka vuosi marraskuusta kevääseen. Jostakin syystä Muumipeikko herää eikä saa enää unta. Hän ei kuitenkaan saa muita perheestään hereille ja päättää lähteä ulos tutkimaan. Talvi on pelottava eikä Muumipeikko pidä siitä. Aurinko ja puiden vihreys on kadonnut. Kaikkialla on vain lunta ja jäätä. Hiljalleen hän alkaa tutustua Muumilaaksossa talvella viihtyviin asukkaisiin ja huomaa myös Pikku Myyn olevan hereillä.

Muumipeikko sinnittelee talven läpi kestiten ja majoittaen joukkoa erilaisia otuksia muumitalossa. Osa tulee läheltä ja osa kauempaa, kuten hiihtämisestä ja mansikkahillosta pitävä Hemuli. Tuu-tikki on muuttanut muumien uimamajaan merenrannalle ja auttaa niin metsän asukkaita kuin Muumipeikkoakin selviytymään talvesta. Hänellä on melko keskeinen rooli kirjassa ja Muumipeikko tuskin olisi selvinnyt talvesta ilman häntä. Sen sijaan Pikku Myy nauttii talvesta, eikä häntä juurikaan näy. Tämä oli valitettavaa, sillä Pikku Myy on ehdoton suosikkini hahmoista.

Juuri kun Muumipeikko alkaa tottua talveen ja pitämään siitä, on talven aika väistyä kevään tieltä.

Pidin kirjasta ja ihmettelin, miksi en ole aikaisemmin lukenut sitä. Hieno kertomus siitä kuinka jokin tuttu muuttuukin täysin tuntemattomaksi ja pelottavaksi. Kuinka muutoksiin tulee ja voi sopeutua. Lisäksi kirjassa oli upea Toven kuvitus, josta sai hyvän kuvan kaikkein pienimmistä ja erikoisimmistakin laakson asukkaista.

Jostakin kumman syystä olen aina kuvitellut muumien asuvan etelässä, mutta eihän täällä ole vuoria eikä talvella kaamosta. Kirjan alkulehdillä olikin kartta Muumilaaksosta talvella. Mietein, mahtaisiko jostakin löytyä tieto, minne Tove on itse sijoittanut muumilaakson.

Tove Jansson: Taikatalvi
Trollvinter 1957
WSOY 1991, s.132

Marja Björk: Puuma

Malla on keski-ikäinen vaihdevuosista kärsivä varakas nainen. Hän on asunut Kaukon kanssa yhdessä jo yli 20 vuotta, vaikka Kauko on edelleen naimisissa Irjan kanssa. Kiireisten uraihmisten yhteiselo on arkipäiväinen turvasatama, jonne on hyvä palata seikkailuiltaan. Seksiä ei juuri enää ole ja se vähäkään ei ole enää kovin nautinnollista.

Malla hakeutuu vieraiden miesten sänkyihin sekä yksin ulkomaanmatkoilla käydessään gigoloiden kainaloihin. Jälleen yksi lupaava seksi suhde näyttäytyy kun Kaukon ja Mallan naapuritaloon muuttaa hyvävartaloinen poliisi, jonka asuntoon näkee heidän makuuhuoneestaan. Roy on ottamassa eroa vaimostaan ja kaipaa naisen läheisyyttä, jota saakin Mallalta. Seksisuhde ilman puheita tyydyttää molempien halut.

Samaan aikaan Mallan hyvä ystävä Riitta on tavannut raamattupiirissä Tuomaksen, jonka kanssa aikoo naimisiin. On aivan selvää, että Riitta haluaa Mallan kaasokseen, tuekseen ja turvakseen häävalmisteluissa. Tuomas ei puolestaan voi sietää Riitan ystäviä, eikä oikeastaan mitään mikä liittyy hänen elämäänsä. Suhde ajaakin Riitan epätoivon partaalle.

"- Ökyrikkaita ja sisäsiittoisia kavereitasi, joilla ei ole osaa eikä arpaa minun elämässä.
- Voi rakas, et käyttäisi tuollaista kieltä. Malla on mun bestis. Ja joskus sinäkin juristia tarvitset."

Hempeän vaaleanpunaiset kirjan kannet olivat jälleen se syy, miksi kirja tarttui mukaani kirjastosta. Kirja oli nopealukuinen, eikä vain lyhyytensä vuoksi. Sopivan kepeää luettavaa taas näin sotakirjallisuuden jälkeen. Kappaleet olivat lyhyitä, mutta hyppivät aiheesta toiseen välillä häiritsevästikin. Tämä osaltaan sai tuntemaan, että kirjasta oli jätetty liikaa pois. Pidin kuitenkin Björkin tavasta kuvailla asioita. Teki itsekin mieli päästä heidän mökkirantaansa katselemaan joutsenia.

Osa kirjasta keskittyi Mallan nuoruuteen kesähuvilalla, jossa hän tutustuu parhaaseen ystäväänsä, mustalaistyttö Orvokkiin. Samoihin aikoihin Mallalle selviää hänen äitinsä yölliset retket. En oikein ymmärtänyt tätä yhteyttä Mallan nykyiseen elämään. Vaikka sillä selvästi haettiin vertailupohjaa äidin ja tyttären käytökseen, en silti nähnyt sen oleellisuutta kirjassa.

Marja Björk: Puuma
Like 2010, s.203

Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie

Kirjassa luutnantti Männyn toinen sissikomppania komennetaan tuhoamaan venäläisten tukikohta ja autokolonna. Mänty lähtee sadan miehen voimin tuhoamaan tukikohtaa joka sijaitsee Alakurtista Kantalahteen päin. Mukana on useita sodan alusta asti mukana olleita sissejä sekä kolttia, jotka osaavat kulkea kairalla. Koltat joutuvatkin usein marssien ensimmäiseksi tuntiessaan maastot sekä he haistavat ja kuulevat vihollisen paremmin kuin muut.

Komppania saa suoritettua tehtävänsä, mutta sen jälkeen on vielä päästävä takaisin Suomeen. Venäläiset ovat jo selvillä sisseistä ja näiden liikkeistä. Venäläisillä on lisäksi moninkertainen ylivoima niin miesten kuin tulivoimankin suhteen. Sissikomppanian taidot ja rohkeus pistetään koville kun he yrittävät palata rajan toiselle puolen. Tässä joutui itsekin jännittämään miten komppanian tulee käymään ja milloin he törmäävät venäläisiin. Tietenkään menetyksiltä ei pystytty välttymään, mutta silläkään ei onneksi mässäilty kirjassa.

Pidin Lehväslaihon tavasta kertoa, vaikka suuri osa kirjasta olikin marssimista ja vihollisen välttelemistä. Eivätkä mitenkään miellyttävää lukemista olleet jatkuva miesten piereskely, makuulta kuseminen eikä lomille panemaan pääsemisen haikailu. Sitä se varmasti olikin, mutta jossakin vaiheessa toisto alkoi jo ärsyttämään. Samoin kirjassa olleet useat marssit. Lähinnä näissä se, ettei sotilaiden siirtymisiä pystynyt seuraamaan. Mentiin kilometri itään ja sitten toinen pohjoiseen. Kirjan takasivuilla oli kyllä kartta, mutta itse en ainakaan pysynyt kartalla sissien liikkeistä.

Jälleen kerran on taas hieman epäiltävä muutamia kirjan tarinoita, sen verran uskomattomilta ne tuntuvat. Vihollisten puolella olevat Jäämeren eskimot haistavat muka suomalaiset puolen kilometrinkin päästä ja miehet, joskin raavaat sellaiset, heittelevät vihollisia useamman kymmenen metrin päähän. Viettivät lähes viikon tai ylikin märissä vaatteissa syksyllä metsässä lähes nukkumatta ja syömättä.

"Rajaryhmän mukana oli myös rajavääpeli, joka sanoi:
- Siinä näitte kerrankin maailman parhaita sotureita.
- Sällilaumalta näyttivät, korpraali murahti.
- Aivan tavallisia taka-astujia, sotamies sanoi.
- Paljonkaan ette näytä tietävän - sissit ovat jo tehneet monilla rintamilla legendaarisia retkiä kesällä, syksyisin ja talvisin."

Kirjassa palattiin aina välillä tapahtumissa taaksepäin, mikä ei haitannut lainkaan omaa lukukokemusta, pikemminkin päinvastoin. välillä osa sisseistä jäi muusta komppaniasta tai tekivät pienissä ryhmissä tiedusteluja ja etsintöjä, ja näitäkin tapahtumia oli mukava seurata muun komppanian taistellessa muualla. Tapahtumien ajankohdat oli helppo yhdistää kuultujen tulitusten perusteella sekä valorakettien mukaan. Osa sisseistä puhui murretta, mutta ei kunnolla. Joitakin paikkakunnasta riippuen käytettyjä murresanoja, mutta pääasiallisesti kirjakieltä. Hauskintahan tässä oli, että oli pakko itsekin tarkistaa mitä sanat kaira, sojo, saiju ynnä muut vieraat sanat tarkoittivat. 

"Melkoisia menninkäisiä kaikki.
Kuka sanoikaan."

 







Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie
WSOY 2010, s. 322



Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Kreetta Onkeli: Beige

En oikein osaa päättää mitä mieltä olin kirjasta. Omalla tavallaan se oli todella hyvä, joskin nimi antoi odottaa jotakin aivan muuta. Toisaalta se oli hyvin ahdistava kuvaus nuoresta naisesta, hänen seksin kaipuusta ja näkymättömyydestään. Ihmiset eivät nähneet hänessä kuin runsaat muodot, joista häpeilemättömästi hänelle huomauteltiin.

Kirjan päähenkilö on Hiekkakylässä asuva Vappu. Ylioppilaaksi valmistautumaisillaan oleva koulukiusattu beige nuori nainen. Valmistumisensa jälkeen hän on päättänyt muuttaa Helsinkiin, josta on saanut suhteilla kesätyön kirjastossa. Lakkiaisten jälkeen hän haluaa olla toinen kuin nyt, aloittaa uuden erilainen elämän Helsingissä. Siellä häntä odottavat miehet ja seksiseikkailut.

Muuttonsa jälkeen Vappu on edelleen beige ja ylipainoinen. Ujo ja hiljainen nainen kaipaa huomiota miehiltä, läheisyyttä ja seksuaalisia kokemuksia. Näitä hän saa kokea vain omissa ajatuksissaan. Välillä Vapun mielikuvitus sekoittui todellisuuteen niin, että ei itsekään hetkellisesti tietnnyt kummasta oli kyse. Helsingissä asuessaan Vappu vain syrjäytyy entistä enemmän ja ahdistuu. Beige ympäröi entistä tiiviimmin häntä ja koko kaupunki muuttuu täysin beigeksi ajaen Vapun epätoivoisiin tekoihin.

Pidin kirjan kerrontatyylistä, joskin alussa meni hetki tottua lyhyisiin lauseisiin. Välillä tuntui kuin olisi lukenut todella pitkää runoa. Pienoisromaanissa tapahtui yllättävän paljon kaikkea ja kuitenkaan ei juuri mitään. Vaikka kirja ei ollutkaan odotuksien mukainen, se ei onneksi ollut myökään beige.

Kreetta Onkeli: Beige - Eroottinen kesä Helsingissä
Sammakko 2005, s.127

Anders de la Motte: Peli

Henke HP Pettersson on laiska, työtä vieroksuva, kolmekymppinen ruotsalaismies, jonka menneisyys ei ole aivan tahraton. Raha ei ole koskaan pysynyt hänen käsissään ja usein hänen sisarensa onkin joutunut auttamaan taloudellisesti. Eräänä päivänä HP löytää junasta puhelimen. Uusi puhelin, jota hän ei voi vastustaa. Tarkemmin tutkittuaan puhelinta, se alkaa puhua hänelle. Se pyytää häntä pelaamaan.

Harkittuaan asiaa HP lähtee mukaan peliin helpon rahan toivossa. Saadessaan arvostusta peliyhteisössä suorittamistaan tehtävistä hän alkaa haluta lisää kuuluisuutta ja fanien ihailua.  Rahasta tulee toisarvoista, vaikka olisi sillekin käyttöä. Tehtävät muuttuvat entistä haasteellisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Riskit kasvavat pelin edetessä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun eräässä tehtävässä hänen siskonsa joutuu vaaraan.

HP tajuaa mitä seurauksia hänen pelaamisellaan on ja rikkoo ensimmäistä sääntöä. Älä kerro Pelistä kenellekään peliyhteisön ulkopuoliselle. Hänet suljetaan pois pelistä, mutta hän haluaa kiihkeästi takaisin pelaamaan. Hän haluaa olla jälleen faniensa suosiossa ja tuntea adrenaliinin virtaavan tehtävien aikana.

Kirja on Anders de la Motten esikoisteos ja samalla trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hänen entinen työnsä poliisina sekä nykyinen työ IT-alalla. Kertomus salaliittoteorioista, kuinka joku muu pyörittää koko maailmaa.

Kirja tempaisi heti alkuvaiheessa mukaansa. Valitettavasti sen ote laimeni kirjan edetessä, mutta ennen puolta väliä jälleen otti niskalenkin. Jännitys säilyi loppuun asti ja aivan viimeisille sivuille sai kokea vielä yllätyksiä. Kirjan loppuvaiheessa oli itsekin melkein valmis uskomaan salaliittoteoriaan ja hankkimaan prepaid liittymän, hävittämään jäsen- ja etukortit, nostamaan tilin tyhjäksi ja käyttämään vain käteistä.

Päähenkilö HP oli ärsyttävä. Aikuinen mies, joka koukuttuu nopeasti peliin ja jää odottamaan lisää pelin tuomaa hyvän olon tunnetta. Peliriippuvainen, joka ei ymmärrä tehtävien seurauksia. Hän kuitenkin kasvoi pelin ja kirjan edetessä ja muuttui mielenkiintoisemmaksi. Yksi kirjan raivostuttavimmista piirteistä oli HP:n puhetapa. Puhekieltä, jossa oli paljon englanninkielisiä ilmaisuja. Tyyli kyllä sopi HP:n puhetavaksi, mutta englanninkielisiä lainauksia oli aivan liikaa. Se osaltaan pilasi oman lukukokemukseni.

Kaikesta huolimatta, haluan kuitenkin tutustua trilogian muihinkin osiin.



Anders de la Motte: Peli
Geim 2010
Otava 2013, s. 397