Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!

Kirja kertoo jatkosodan kolmannen syksyn tapahtumista Sallan rintamalla Lapissa. Venäläiset pääsevät tekemään yllätyshyökkäyksen ja räjäyttämään suomalaisten parakkeja. Ne olivat kuitenkin tyhjillään, sillä sotilaat oli aikaisemmin komennettu ulos asemiin. Kaiken räiskeen ja paukkeen keskellä venäläiset ehtivät kolkkaamaan muutaman suomalaisen ja ottavat nämä vangeikseen.

Venäläiset vievät kolme suomalaista mennessään ja heidän peräänsä lähetetään välittömästi noin 100 miestä. Vankien selviäminen on epäselvää, sillä venäläiset ovat usein ampuneet tai hirttäneet vangit kun heitä on yritetty vapauttaa. He eivät myöskään vie mukanaan haavoittuneita vankeja, mikä heikentää vankien selviytymismahdollisuuksia. Matkalla sissit kohtaavat usein vihollisen partioita ja miehiä jää matkan varrelle.

Kun kirjasta oli luettuna hieman yli puolet, vankien kohtalot olivat selvinneet jo selvinneet. Ihmettelinkin tässä vaiheessa, onko loppu kirja jälleen suomalaisjoukkojen palaamista takaisin rajan yli Suomeen. Sissit saivat kuitenkin uuden tehtävän. Heidän tuli räjäyttää venäläisten tukikohta. Sissit löytävät rakenteilla olevia parakkeja ja päättävät räjäyttää ne oikean kohteen sijaan. Venäläiset kuitenkin huomaavat aikeet ja asettuvat odottamaan suomalaisia. Tehtävän suorittamisen jälkeen sisseillä alkaa verinen kotimatka.

Kirja alkoi sillä, että poliisi lähtee hakemaan vääpeli Männyn isää Severi Mäntyä kotoaan lepäämään sairaalaan. Samalla hän saa kuulla jonkun Mänty nimisen loukkaantuneen rintamalla, mutta etunimestä ei ole tietoa. Kirjan epilogissa Severille selviää, mitä hänen pojalleen on tapahtunut rintamalla. Odotinkin koko kirjan ajan saavani lukea mitä Severi tekee ja ajattelee odottaessaan tietoa pojastaan. Valitettavasti sitä joutui odottamaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti.

Putosin muutaman kerran kärryiltä kenestä sissistä milloinkin puhuttiin. Jälleen oli paljon sissejä ja nimiä. Kirjaa sekoitti myös se, että joukot olivat kairassa hajallaan pienemmissä partioissa ja kaikkien liikkeitä ja toimia seurattiin erikseen. Välillä kyllä sai jännittää oikein kunnolla saavatko sissit pelastettua vangit, selviävätkö kohtaamisista venäläisten kanssa ja pääsevätkö takaisin Suomen puolelle, mutta marssikuvailut alkoivat kyllästyttämään.

Pidän kuitenkin edelleen kertomuksista sissien taisteluista rintamalla. Välillä tosin tuntui etteivät he olisi uskaltaneet puoliakaan tekemistään asioista ilman rohkaisuryyppyjä. Vähän väliä matkan varrella otettiin ryyppyjä vodkaa, romuskaa tai mitä kenellä olikaan mukana.

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!
WSOY 2006, s. 370


Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie

Kirjassa luutnantti Männyn toinen sissikomppania komennetaan tuhoamaan venäläisten tukikohta ja autokolonna. Mänty lähtee sadan miehen voimin tuhoamaan tukikohtaa joka sijaitsee Alakurtista Kantalahteen päin. Mukana on useita sodan alusta asti mukana olleita sissejä sekä kolttia, jotka osaavat kulkea kairalla. Koltat joutuvatkin usein marssien ensimmäiseksi tuntiessaan maastot sekä he haistavat ja kuulevat vihollisen paremmin kuin muut.

Komppania saa suoritettua tehtävänsä, mutta sen jälkeen on vielä päästävä takaisin Suomeen. Venäläiset ovat jo selvillä sisseistä ja näiden liikkeistä. Venäläisillä on lisäksi moninkertainen ylivoima niin miesten kuin tulivoimankin suhteen. Sissikomppanian taidot ja rohkeus pistetään koville kun he yrittävät palata rajan toiselle puolen. Tässä joutui itsekin jännittämään miten komppanian tulee käymään ja milloin he törmäävät venäläisiin. Tietenkään menetyksiltä ei pystytty välttymään, mutta silläkään ei onneksi mässäilty kirjassa.

Pidin Lehväslaihon tavasta kertoa, vaikka suuri osa kirjasta olikin marssimista ja vihollisen välttelemistä. Eivätkä mitenkään miellyttävää lukemista olleet jatkuva miesten piereskely, makuulta kuseminen eikä lomille panemaan pääsemisen haikailu. Sitä se varmasti olikin, mutta jossakin vaiheessa toisto alkoi jo ärsyttämään. Samoin kirjassa olleet useat marssit. Lähinnä näissä se, ettei sotilaiden siirtymisiä pystynyt seuraamaan. Mentiin kilometri itään ja sitten toinen pohjoiseen. Kirjan takasivuilla oli kyllä kartta, mutta itse en ainakaan pysynyt kartalla sissien liikkeistä.

Jälleen kerran on taas hieman epäiltävä muutamia kirjan tarinoita, sen verran uskomattomilta ne tuntuvat. Vihollisten puolella olevat Jäämeren eskimot haistavat muka suomalaiset puolen kilometrinkin päästä ja miehet, joskin raavaat sellaiset, heittelevät vihollisia useamman kymmenen metrin päähän. Viettivät lähes viikon tai ylikin märissä vaatteissa syksyllä metsässä lähes nukkumatta ja syömättä.

"Rajaryhmän mukana oli myös rajavääpeli, joka sanoi:
- Siinä näitte kerrankin maailman parhaita sotureita.
- Sällilaumalta näyttivät, korpraali murahti.
- Aivan tavallisia taka-astujia, sotamies sanoi.
- Paljonkaan ette näytä tietävän - sissit ovat jo tehneet monilla rintamilla legendaarisia retkiä kesällä, syksyisin ja talvisin."

Kirjassa palattiin aina välillä tapahtumissa taaksepäin, mikä ei haitannut lainkaan omaa lukukokemusta, pikemminkin päinvastoin. välillä osa sisseistä jäi muusta komppaniasta tai tekivät pienissä ryhmissä tiedusteluja ja etsintöjä, ja näitäkin tapahtumia oli mukava seurata muun komppanian taistellessa muualla. Tapahtumien ajankohdat oli helppo yhdistää kuultujen tulitusten perusteella sekä valorakettien mukaan. Osa sisseistä puhui murretta, mutta ei kunnolla. Joitakin paikkakunnasta riippuen käytettyjä murresanoja, mutta pääasiallisesti kirjakieltä. Hauskintahan tässä oli, että oli pakko itsekin tarkistaa mitä sanat kaira, sojo, saiju ynnä muut vieraat sanat tarkoittivat. 

"Melkoisia menninkäisiä kaikki.
Kuka sanoikaan."

 







Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie
WSOY 2010, s. 322



Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.