Tove Jansson: Kesäkirja

Kirja kertoo Suomenlahden saarella kesäänsä viettävästä Sophiasta, hänen isoäidistään ja isästään. Näin ainakin kerrottiin kirjan takatekstissä, mutta isästä ei juuri kirjassa kerrottu. Hän vietti kesänsä saarella, mutta töitä tehden. Sophia ja hänen isoäitinsä sen sijaan tutkivat, leikkivät ja seikkailivat saarella. Isoäiti nautti saaressa asumisesta, sen luonnosta ja kaikista sen yksityiskohdista. Hänellä oli hyvä mielikuvitus ja hän mielellään lähti leikkiin mukaan.Vanhetessaan isoäiti ei enää jaksanut leikkiä Sophian mukana, alkoi väsymään ja kangistumaan.

Sophia leikki mielellään saaressa ja halusi tutustua sen luontoon. Hän ei nuorena jaksanut keskittyä pitkään yhteen asiaan, mutta vanhemmiten jaksoi pitkiäkin aikoja kuunnella isoäitinsä tarinoita. Murrosikäisenä Sophia ja isoäiti viettivät kesän lähinnä tapellen. Tuntui kuin vanhempana hän ei välillä ymmärtänyt isoäitinsä jaksamattomuutta lähteä samalla tavalla leikkeihin mukaan kuin aikaisemmin.

Isästä ei sitten olekaan juuri sanottavaa. Hän teki töitä ja jossakin vaiheessa hän innostui puutarhanhoidosta. Hän hankki erilaisia kukkia ja kasveja saarelle, rakensi kastelujärjestelmiä ja kuivana kautena oli valmis hakemaan kasteluvettä kauempaakin. 

Kirjassa aika kului ja Sophia kasvoi pikkutytöstä teini-ikäiseksi ja ehkä vanhemmaksikin. Ajankulumista oli kuitenkin vaikea seurata. Kirja alkoi keväästä ja päättyi syksyyn, mutta vuodet kuluivat kirjan edetessä. Jokainen uusi kappale ei kuitenkaan vaikuttanut vaihtuvan seuraavaksi kesäksi. Itse oletin pitkään kirjan kertovan yhdestä kesästä. Sitten ajattelin sen kertovan vain satunnaisesti heidän viettämistään kesistä saarilla, mutta siinä olikin jokin järjestelmällinen ajankulku, joka ei täysin avautunut minulle.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Toven kirja, joka ei kertonut muumeista. Ajattelin tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Kirjan takatekstin perusteella odotin kuitenkin hieman samanlaita kevyttä lukukokemusta ja muumeja muistuttavia hahmoja. Isoäidin oletin olevan kuin huolehtiva muumimamma, mutta hän olikin kaikkea muuta. Sophian kuvittelin olevan kuin muumipeikko ja muut lapset, mutta siinäkin menin hieman harhaan. Sophia oli hyvin määrätietoinen ja vilkas. Kun Sophia oli teini, tuntui kuin saarella olisi ollut kaksi pikku Myytä, joista toinen oli isoäiti.

Hieman pitkäveteisenä kirjana tästä oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Kirja kertoi vanhuudesta ja lapsuudesta, eikä missään vaiheessa herättänyt varsinaista mielenkiintoa. Hahmoihin en kyennyt mitenkään samaistumaan ja lopulta kirjasta ei jäänyt käteen oikeastaan mitään. Ehkä täytyy antaa vielä uusi mahdollisuus jollekin toiselle kirjalle Toven tuotannossa...

Tove Jansson: Kesäkirja
Sommarboken 1972
suom. Kristiina Kivivuori
WSOY 2002, s.143

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Mitä enemmän lukee muumikirjoja, sitä enemmän romuttuvat lapsena televisiosarjasta haalitut käsitykset. Kirjassa sisälsi yhteensä yhdeksän lyhyttä tarinaa. Näistä osa oli ennestään tuttuja televisiosta. Tietenkin hieman erilaisina ja jotenkin iloisempina tarinoina, kuin kirjassa.

Ensimmäisessä tarinassa, kevätlaulu, Nuuskamuikkusella on ongelmia keksiä kevätlaulua. Laulu oli jo useamman päivän odottanut hänen hattunsa alla, mutta hän ei ollut uskaltanut ottaa vielä huuliharppuaan esille. Laulu ei välttämättä onnistuisi, jos hän ottaisi harpun esille liian aikaisin tai liian myöhään. Samana iltana hänen on kuitenkin tarkoitus antaa tuon laulun tulla ja ensimmäistä kertaa soittaa se. Illalla yksin nuotiolla istuessaan Nuusmuikkusta kuitenkin häiritään eikä laulun soittamisestakaan tule mitään...

Toinen, kamala tarina, kertoi pienestä Homssusta, jolla oli vilkas mielikuvitus ja hän valehteli. Eräänä iltana hän kuitenkin karkaa kotoaan ja tapaa pikku Myyn. Kotiin Homssu palaa tyytyväisenä isänsä kanssa valehtelusta jotakin oppineena.

Vilijonkka joka uskoi kertoo Vilijonkasta joka on ostanut eräältä Hemulilta talon meren rannalta.  Hän pelkäsi asua talossa ja odotti onnettomuutta. Hän tiesi onnettomuuden tulevan ja pelkäsi sitä, kunnes se eräänä päivänä tulikin... Maailman viimeinen lohikäärme ja Hemuli joka rakasti hiljaisuutta kertovat juuri siitä mitä nimet sanovat. On hyvin vaikea lukea tarinoita, joiden hahmot poikkeavat välillä suurestikin itselle muodostuneista käsityksistä.

Kirjan kuudes tarina olikin ennestään hyvin tuttu ja se mukailikin lähes täysin aikaisempaa tietämystäni näkymättömän Ninni tytön tarinaa. Kerran pimeänä ja sateisena iltana Tuu-Tikki tuo muumitaloon pienen tytön, jonka hoiviinsa ottanut täti oli jäätävällä kylmyydellään ja ironisuudellaan säikyttänyt  näkymättömäksi. Kulkunen kaulassaan Ninni seuraa muumeja ja pääsee tekemään asioita, joita ei ole koskaan tehnyt. Hiljalleen hän alkaa tulla jälleen näkyväksi, mutta tekevät muumit mitä tahansa hänen päänsä on näkymätön. Tietenkin lopulta Ninni tulee kokonaan näkyväksi, kuten varmasti kaikki tarinan tuntevat tietävätkin.

Hattivattien salaisuus kertoi eräästä Muumipapan seikkailusta hattivattien kanssa autioille saarille ja Sedrik oli Nipsun pehmolelu. Luovuttuaan Sedrikistä Nipsu kaipasi tätä kovasti ja piristääkseen häntä Nuuskamuikkunen yritti kertoa opettavaisen tarinan äitinsä tädistä. Tarinassa myös selviää miten ja mistä Nuuskamuikkunen on saanut huuliharppunsa.

Viimeinen tarinoista oli ehdoton suosikkini. Kuusi kertoi joulusta, jolloin muumit yleensä nukkuvat. Tänä kyseisenä jouluna heidät kuitenkin tullaan herättämään. Heille kerrotaan joulun olevan tulossa ja kaikki jotka he näkevät ovat suunniltaan ja lähes paniikissa. Kaikkien hössötys saa myös muumit huolestumaan. Tästä kertomuksesta tuli hyvin elävästi mieleen nykyinen joulunvietto kun täytyy olla kuusi ja ruokaa ja lahjoja. Ja tietenkin se, kuinka ihmiset juoksevat hulluina kaupoissa aivan viimeisiin minuutteihin asti. Vaikka muumit eivät ymmärtäneet joulua, he järjestivät ikimuistoisen joulun pienelle Nyytille ja tämän sukulaisille sekä ystäville.

Vasta tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että usean tarinan tapahtumat sijoittuvat iltaan tai alkavat illasta. Vaikka nämä olivat lyhyitä ja kirja oli nopeasti luettu, minulla kului hirveän monta päivää tämän kanssa. Syytä en oikeastaan tiedä, luin näitä kuin iltasaduksi. Ottaessa muumikirjan käteen, ja vielä lastenkirjan, kuvittelee lukevansa hauskoja ja iloisia tarinoita pulleista valkoisista peikoista. Näistä vain parissa oli muumeja ja tarinatkaan eivät olleet kovin iloisia.

Jokainen tarina oli hyvin opettavainen. Lastenkirjaksi voisi kuvitella niiden olevan hieman liiankin syvällisiä. Itse en olisi ymmärtänyt tarinoiden merkitystä lapsena. En tiedä oliko tämä iloinen yllätys muumikirjojen saralla vai pettymys. Ehkä hieman molempia...

Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Det osynliga barnet 1962
suom. Laila Järvinen
WSOY1991, s.167

Tove Jansson: Taikurin hattu

Taikurin hattu on ehdottomasti ollut paras muumitarinoista lapsuudessani. Minulla oli tämä jopa VHS:nä, mutta en käsitä miksi en ole aikaisemmin tätäkään tarinaa lukenut kirjana. Tämä asia on nyt kuitenkin korjattu ja tarina oli edelleen yhtä hyvä kuin lapsena.

Kirjassa Muumipeikko ystävineen löytää vuoren huipulta hienon mustan silinterihatun, Taikurin hatun. Vietyään hatun muumitaloon, se päätyy paperikoriksi. Kaikki mikä viettää tarpeeksi pitkän ajan hatussa alkaa muuttua ja muumitalossa tapahtuukin kummia. Mielestäni oli huvittavaa, että paperikoriin laitettiin muun muassa kananmunankuoria. Ehkä oma ajattelu kierrättämisestä ja paperikorin käytöstä menevät tässä sekaisin sanan paperikori kanssa. Ei saisi takertua pikkuseikkoihin.

Leikiessään piilosta Muumipeikko menee hattuun piiloon ja muuttuu kumituseläimeksi. Onneksi hatun taiat ovat vain tilapäisiä ja kaikki muuttuu takaisin ennalleen. Hattu päätetään heittää jokeen, jotta siitä päästäisiin eroon, mutta Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen käyvät hakemassa hatun takaisin. Tänä aikana se on ehtinyt muuttamaan jokivettä mehuksi ja kaloja kanarialinnuiksi. Se päätyy mutkien kautta hetkeksi takaisin muumitaloon ja sitä opitaan käyttämään hyödyksi.

Tiuhti ja Viuhti saapuvat muumilaaksoon salaperäisen matkalaukun kanssa, jonka sisältöä Mörkö havittelee. Hattu joudutaan antamaan Mörölle, jotta tämä jättäisi muumitalon pienet vieraat rauhaan. Heitä kuitenkin etsii myös joku muu...

Toinen muumikirja siis vasta luettuna ja jälleen opin muumeista uutta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että niiskut vaihtavat väriä mielialojensa mukaan. Kirjassa Niiskuneiti vaihtoi muutaman kerran väriään ja näin paljasti mitä mieltä asioista oli. Toinen erikoinen kohta kirjassa oli kun Muumipeikko totesi Nuuskamuikkusella olevan yösilmät. Näkikö Nuuskamuikkunen pimeässä kuin kissat vai oliko vain tottunut pimeään, sitä ei kirjassa kerrottu. 

Televisiossa pyörivien animaatioiden perusteella olen mieltänyt Nuuskamuikkusen pikkuvanhaksi tai jopa nuoreksi aikuiseksi, mutta kirjoissa hänestä saa erilaisen kuvan. Hän ei olekaan se rauhallinen ja viisas, jolta myös Muumipappa kysyy tarvittaessa apua. Hän ei myöskään polta piippua. Myös muiden muumilaaksossa asuvien luonteet vaikuttivat välillä hieman oudoilta. Piisamirotta nyt on piisamirotta, vanha ja kärttyinen, mutta myös muiden käytös oli välillä hyvin itsekästä ja töykeää. Aikaisempi mielikuva laakson asukkaista oli, että he ovat auttavaisia ja kilttejä toisiaan kohtaan.

Vaikka kirjan tapahtumat olivat vielä hyvässä muistissa, sen pienet eroavaisuudet piirrettyyn versioon tekivät siitä vain mielenkiintoisemman. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopealla tempolla, mutta oli silti helppo pysyä mukana tapahtumien kulussa. Pieni pettymys oli Pikku Myyn puuttuminen kirjasta. Jäänkin pohtimaan mitä uutta tietoa seuraava kirja mahtaakaan antaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu
Trollkarlens hatt 1956
WSOY 1991, s. 146

Tove Jansson: Taikatalvi

Päätin aloittaa muumikirjoihin tutustumiseni näihin pakkaspäiviin sopivalla Taikatalvella. Aikaisemmin olen katsellut vain telkkarista muumeja, myös kirjaan perustuvan jakson. Nämä erosivat muistikuvieni perusteella jonkin verran toisistaan. Mielestäni tuntui oudolta Muumipeikon arkuus ja haluttomuus leikkiä lumessa. Se olikin suurin ja huomattavin ero. Hän tuntui olevan täysin vastakohta sille millaisen kuvan olin telkkarissa pyörivästä sarjasta saanut. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lukukokemukseen negatiivisesti.

Kirjassa muumit nukkuvat talviuntaan, kuten joka vuosi marraskuusta kevääseen. Jostakin syystä Muumipeikko herää eikä saa enää unta. Hän ei kuitenkaan saa muita perheestään hereille ja päättää lähteä ulos tutkimaan. Talvi on pelottava eikä Muumipeikko pidä siitä. Aurinko ja puiden vihreys on kadonnut. Kaikkialla on vain lunta ja jäätä. Hiljalleen hän alkaa tutustua Muumilaaksossa talvella viihtyviin asukkaisiin ja huomaa myös Pikku Myyn olevan hereillä.

Muumipeikko sinnittelee talven läpi kestiten ja majoittaen joukkoa erilaisia otuksia muumitalossa. Osa tulee läheltä ja osa kauempaa, kuten hiihtämisestä ja mansikkahillosta pitävä Hemuli. Tuu-tikki on muuttanut muumien uimamajaan merenrannalle ja auttaa niin metsän asukkaita kuin Muumipeikkoakin selviytymään talvesta. Hänellä on melko keskeinen rooli kirjassa ja Muumipeikko tuskin olisi selvinnyt talvesta ilman häntä. Sen sijaan Pikku Myy nauttii talvesta, eikä häntä juurikaan näy. Tämä oli valitettavaa, sillä Pikku Myy on ehdoton suosikkini hahmoista.

Juuri kun Muumipeikko alkaa tottua talveen ja pitämään siitä, on talven aika väistyä kevään tieltä.

Pidin kirjasta ja ihmettelin, miksi en ole aikaisemmin lukenut sitä. Hieno kertomus siitä kuinka jokin tuttu muuttuukin täysin tuntemattomaksi ja pelottavaksi. Kuinka muutoksiin tulee ja voi sopeutua. Lisäksi kirjassa oli upea Toven kuvitus, josta sai hyvän kuvan kaikkein pienimmistä ja erikoisimmistakin laakson asukkaista.

Jostakin kumman syystä olen aina kuvitellut muumien asuvan etelässä, mutta eihän täällä ole vuoria eikä talvella kaamosta. Kirjan alkulehdillä olikin kartta Muumilaaksosta talvella. Mietein, mahtaisiko jostakin löytyä tieto, minne Tove on itse sijoittanut muumilaakson.

Tove Jansson: Taikatalvi
Trollvinter 1957
WSOY 1991, s.132