Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi

Sain kirjan aikoja sitten lahjaksi ja luin sen silloin. Aikaisemmalla lukukerralla en edes ymmärtänyt kirjassa käsiteltyjä asioita ja muistan sen olleen tylsä. Eipä tuo vieläkään ole tyyliltään suosikkejani, mutta kirjana se on silti hyvä. Nyt pidin erityisesti kirjoitustavasta, jonka kepeys oli hyvä vastakohta kirjan ikävimmillekin aiheille.

Jokainen kirjan luku oli sidottu edelliseen lauseella, joka jatkui edellisen luvun viimeiseltä sivulta seuraavan luvun ensimmäiselle. Pidin todella tästä tavasta. Varsinkin kun jokaisella luvulla oli eri kertoja. Kertojan nimi mainittiin luvun numeron yhteydessä. Voisi luulla kertojan vaihtumisen kesken lauseen sekoittavan tarinaa, mutta näin ei ainakaan itselle käynyt. Vasta tätä kirjoittaessa, tajusin kirjan alkaneen ja päättyneen samoihin sanoihin. Mietinkin mitä kaikkea muuta minulta on jäänyt huomaamatta.

"Kaikki on mahdollista."

Olen jättänyt Lehtolaisen tuotannon tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen täysin taka-alalle. En ole tarttunut edes Maria Kallio -kirjoihin, jotka voisivat olla enemmän makuuni. Useaan otteeseen olen joutunut jo toteamaan ettei ennakkoluuloken ja ensivaikutelmien kannata antaa vaikuttaa lukukokemuksiin. En tiedä tulenko lukemaan muuta Lehtolaisen tuotantoa, mutta syyt jättää lukematta ovat vähentyneet tämän kirjan jälkeen.

Katjan ollessa aivan pieni hänen enonsa Rane tappoi pappan. Näin kaikki on hänelle aina kertonut, mutta onko se totuus? Myöhemmin vankilassa Rane tappoi itsensä, mutta ei koskaan tunnustanut tappaneensa Katjan isoisää. Mummonsa hautajaisissa hän vihdoin kaivaa Ranen vankilasta lähettämät kirjeet saadakseen selville totuuden, jota on epäillyt jo pitkään. Muu perhe ei ilahdu vanhojen asioiden kaivelemisesta tai hänen asuntonsa sijainnista lähellä vankilaa, jossa Rane oli vangittuna.

Varsinaisesti kirjassa Katja ei juurikaan selvitä asioita. Hän pyrkii satunnaisesti tiedustelemaan asioita äidiltään, tädiltään Saralta ja toiselta enoltaan Veikolta. Kukaan ei kuitenkaan ole valmis keskustelemaan yön tapahtumista. Samanaikaisesti menneisyyden perhetragediasta edelleen kärsivä perhe pykii selviytymään elämässä eteenpäin. Katjan elämän täyttää yritys kirjoittaa gradu loppuun kamppaillessa eroon bulimiasta ja alkoholiongelmista. Hänen veljensä on menettänyt kaiken ja menestys it-alalla on vaihtunut taksin kuljettamiseen ja asumiseen äidin luona.

Katjan ja Kaitsun äiti on eronnut lasten ollessa aivan pieniä ja kirjakaupan myyjänä mielummin pakenee kirjojen maailmaan. Hän on melko mitäänsanomattoman harmaan oloinen henkilö kirjassa. Tämän sisko Sara sen sijaan on hyvinkin erilainen kuin muut. Minä minä minä -asenne ja huomion hakeminen  alkaa hyvin nopeasti ärsyttämään. Hänellä on kuitenkin selkeä rooli kirjassa ja täysin ymmärrettävä henkilö sekottamaan perheen elämää.

Itse pidin Katjan kirjailija enosta Veikosta. Tämä on paennut kauaksi muista mökkiinsä kirjoittamaan. Kriitikoiden mukaan jokainen hänen kirjoittamansa kirja heijastaa tuon yön tapahtumia, josta ei haluta puhua. Mielenkiintoinen käänne erakkoluonteessa tapahtuu Veikon hankkiessa koiranpennun. Ensimmäistä kertaa elämässään hän joutuu huolehtimaan jostakin muustakin kuin itsestään.

Kirja tuo mielenkiintoisella tavalla ilmi 25 vuotta sitten tapahtuneen tragedian vaikutukset koko perheeseen ja heidän nykyiseen elämäänsä. Katja muistaa lopulta yön tapahtumat, jolloin hänen isoisänsä kuoli ja saa selvyyden mitä oikeastaan sinä yönä tapahtui. Toisiin tällä on suurempi vaikutus kuin toisiin kirjan henkilöistä...

Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi
Tammi 2002, s. 340

Tove Jansson: Kesäkirja

Kirja kertoo Suomenlahden saarella kesäänsä viettävästä Sophiasta, hänen isoäidistään ja isästään. Näin ainakin kerrottiin kirjan takatekstissä, mutta isästä ei juuri kirjassa kerrottu. Hän vietti kesänsä saarella, mutta töitä tehden. Sophia ja hänen isoäitinsä sen sijaan tutkivat, leikkivät ja seikkailivat saarella. Isoäiti nautti saaressa asumisesta, sen luonnosta ja kaikista sen yksityiskohdista. Hänellä oli hyvä mielikuvitus ja hän mielellään lähti leikkiin mukaan.Vanhetessaan isoäiti ei enää jaksanut leikkiä Sophian mukana, alkoi väsymään ja kangistumaan.

Sophia leikki mielellään saaressa ja halusi tutustua sen luontoon. Hän ei nuorena jaksanut keskittyä pitkään yhteen asiaan, mutta vanhemmiten jaksoi pitkiäkin aikoja kuunnella isoäitinsä tarinoita. Murrosikäisenä Sophia ja isoäiti viettivät kesän lähinnä tapellen. Tuntui kuin vanhempana hän ei välillä ymmärtänyt isoäitinsä jaksamattomuutta lähteä samalla tavalla leikkeihin mukaan kuin aikaisemmin.

Isästä ei sitten olekaan juuri sanottavaa. Hän teki töitä ja jossakin vaiheessa hän innostui puutarhanhoidosta. Hän hankki erilaisia kukkia ja kasveja saarelle, rakensi kastelujärjestelmiä ja kuivana kautena oli valmis hakemaan kasteluvettä kauempaakin. 

Kirjassa aika kului ja Sophia kasvoi pikkutytöstä teini-ikäiseksi ja ehkä vanhemmaksikin. Ajankulumista oli kuitenkin vaikea seurata. Kirja alkoi keväästä ja päättyi syksyyn, mutta vuodet kuluivat kirjan edetessä. Jokainen uusi kappale ei kuitenkaan vaikuttanut vaihtuvan seuraavaksi kesäksi. Itse oletin pitkään kirjan kertovan yhdestä kesästä. Sitten ajattelin sen kertovan vain satunnaisesti heidän viettämistään kesistä saarilla, mutta siinä olikin jokin järjestelmällinen ajankulku, joka ei täysin avautunut minulle.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Toven kirja, joka ei kertonut muumeista. Ajattelin tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Kirjan takatekstin perusteella odotin kuitenkin hieman samanlaita kevyttä lukukokemusta ja muumeja muistuttavia hahmoja. Isoäidin oletin olevan kuin huolehtiva muumimamma, mutta hän olikin kaikkea muuta. Sophian kuvittelin olevan kuin muumipeikko ja muut lapset, mutta siinäkin menin hieman harhaan. Sophia oli hyvin määrätietoinen ja vilkas. Kun Sophia oli teini, tuntui kuin saarella olisi ollut kaksi pikku Myytä, joista toinen oli isoäiti.

Hieman pitkäveteisenä kirjana tästä oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Kirja kertoi vanhuudesta ja lapsuudesta, eikä missään vaiheessa herättänyt varsinaista mielenkiintoa. Hahmoihin en kyennyt mitenkään samaistumaan ja lopulta kirjasta ei jäänyt käteen oikeastaan mitään. Ehkä täytyy antaa vielä uusi mahdollisuus jollekin toiselle kirjalle Toven tuotannossa...

Tove Jansson: Kesäkirja
Sommarboken 1972
suom. Kristiina Kivivuori
WSOY 2002, s.143

Laura Saari: Tyyppiteoria

Valitsin kirjan kirjastosta aivan sattumalta. Se tuntui juuri sopivan kevyeltä lukemiselta näin kesällä. Kirja oli juuri sitä mitä odotinkin. Ikiopiskelijan teinimäistä käytöstä pitkin Tamperetta ja tietenkin miehiä.

Salla on 32-vuotias sinkku ikuisuusopiskelija. Opintotukikuukaudet on käytetty jo aikaa sitten ja hän työskentelee määräaikaisessa työssä trendikkäässä kenkäkaupassa. Huono palkka ja bimbot työkaverit eivät kannusta työntekoon, työnantajasta puhumattakaan.

Kirjassa Salla ruotii elämäänsä, itsetunto-ongelmiaan ja miesasioita kolmen parhaan ystävänsä kanssa. Raitistumissuunnitelmistaan huolimatta Salla ei pysty pitämään itsestään erossa alkoholista ystäviensä seurassa. Tästä seuraa krapulaisia työpäiviä sekä muita ongelmia.

"Jossakin vaiheessa Lorettan ja Ronnyn saatuaan toisensa ja meidän siirryttyä väkevistä siideriin olemme sivelleet toisemme itseruskettavalla voiteella. Ryömin sängystä eteisen peilille. Sieltä minua katsoo oudonnäköinen pallokala, joka näyttää siltä, kuin se olisi maalattu varsin huonolla siveltimellä oranssinruskehtavaksi. Kääntyilen peilin edessä ja pistän merkille, että feikkirusketus näyttää olevan tasaisinta kämmenissäni.
- Herää hätätilanne!"

Ryhtiliikkeen aloitettuaan Salla saa itsensä innostumaan kuntosalilla käymisestä. Siellä hän ihastuu päätä pahkaa nuoreen jumalaiseen adonikseen. Adoniksen pakaroiden tuijottelusta johtuen hän joutuu päivystykseen lastoittamaan nenäänsä. Se ei kuitenkaan ole niin suuri takaisku kuin hänestä aluksi tuntuu.


Kirjan neljästä ystävyksestä oli helppo löytää jokainen omasta tuttavapiiristä ja samaistua paremmin kirjan henkilöihin, vaikka heistä saikin melko suppean kuvan. Varsinaisesti kirja ei säväyttänyt, mutta täytti silti täysin odotukset. Täyttä hömppäähän kirja oli, mutta välillä on kiva lukea sellaistakin...

Laura Saari: Tyyppiteoria
Karisto 2008, s. 289

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Mitä enemmän lukee muumikirjoja, sitä enemmän romuttuvat lapsena televisiosarjasta haalitut käsitykset. Kirjassa sisälsi yhteensä yhdeksän lyhyttä tarinaa. Näistä osa oli ennestään tuttuja televisiosta. Tietenkin hieman erilaisina ja jotenkin iloisempina tarinoina, kuin kirjassa.

Ensimmäisessä tarinassa, kevätlaulu, Nuuskamuikkusella on ongelmia keksiä kevätlaulua. Laulu oli jo useamman päivän odottanut hänen hattunsa alla, mutta hän ei ollut uskaltanut ottaa vielä huuliharppuaan esille. Laulu ei välttämättä onnistuisi, jos hän ottaisi harpun esille liian aikaisin tai liian myöhään. Samana iltana hänen on kuitenkin tarkoitus antaa tuon laulun tulla ja ensimmäistä kertaa soittaa se. Illalla yksin nuotiolla istuessaan Nuusmuikkusta kuitenkin häiritään eikä laulun soittamisestakaan tule mitään...

Toinen, kamala tarina, kertoi pienestä Homssusta, jolla oli vilkas mielikuvitus ja hän valehteli. Eräänä iltana hän kuitenkin karkaa kotoaan ja tapaa pikku Myyn. Kotiin Homssu palaa tyytyväisenä isänsä kanssa valehtelusta jotakin oppineena.

Vilijonkka joka uskoi kertoo Vilijonkasta joka on ostanut eräältä Hemulilta talon meren rannalta.  Hän pelkäsi asua talossa ja odotti onnettomuutta. Hän tiesi onnettomuuden tulevan ja pelkäsi sitä, kunnes se eräänä päivänä tulikin... Maailman viimeinen lohikäärme ja Hemuli joka rakasti hiljaisuutta kertovat juuri siitä mitä nimet sanovat. On hyvin vaikea lukea tarinoita, joiden hahmot poikkeavat välillä suurestikin itselle muodostuneista käsityksistä.

Kirjan kuudes tarina olikin ennestään hyvin tuttu ja se mukailikin lähes täysin aikaisempaa tietämystäni näkymättömän Ninni tytön tarinaa. Kerran pimeänä ja sateisena iltana Tuu-Tikki tuo muumitaloon pienen tytön, jonka hoiviinsa ottanut täti oli jäätävällä kylmyydellään ja ironisuudellaan säikyttänyt  näkymättömäksi. Kulkunen kaulassaan Ninni seuraa muumeja ja pääsee tekemään asioita, joita ei ole koskaan tehnyt. Hiljalleen hän alkaa tulla jälleen näkyväksi, mutta tekevät muumit mitä tahansa hänen päänsä on näkymätön. Tietenkin lopulta Ninni tulee kokonaan näkyväksi, kuten varmasti kaikki tarinan tuntevat tietävätkin.

Hattivattien salaisuus kertoi eräästä Muumipapan seikkailusta hattivattien kanssa autioille saarille ja Sedrik oli Nipsun pehmolelu. Luovuttuaan Sedrikistä Nipsu kaipasi tätä kovasti ja piristääkseen häntä Nuuskamuikkunen yritti kertoa opettavaisen tarinan äitinsä tädistä. Tarinassa myös selviää miten ja mistä Nuuskamuikkunen on saanut huuliharppunsa.

Viimeinen tarinoista oli ehdoton suosikkini. Kuusi kertoi joulusta, jolloin muumit yleensä nukkuvat. Tänä kyseisenä jouluna heidät kuitenkin tullaan herättämään. Heille kerrotaan joulun olevan tulossa ja kaikki jotka he näkevät ovat suunniltaan ja lähes paniikissa. Kaikkien hössötys saa myös muumit huolestumaan. Tästä kertomuksesta tuli hyvin elävästi mieleen nykyinen joulunvietto kun täytyy olla kuusi ja ruokaa ja lahjoja. Ja tietenkin se, kuinka ihmiset juoksevat hulluina kaupoissa aivan viimeisiin minuutteihin asti. Vaikka muumit eivät ymmärtäneet joulua, he järjestivät ikimuistoisen joulun pienelle Nyytille ja tämän sukulaisille sekä ystäville.

Vasta tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että usean tarinan tapahtumat sijoittuvat iltaan tai alkavat illasta. Vaikka nämä olivat lyhyitä ja kirja oli nopeasti luettu, minulla kului hirveän monta päivää tämän kanssa. Syytä en oikeastaan tiedä, luin näitä kuin iltasaduksi. Ottaessa muumikirjan käteen, ja vielä lastenkirjan, kuvittelee lukevansa hauskoja ja iloisia tarinoita pulleista valkoisista peikoista. Näistä vain parissa oli muumeja ja tarinatkaan eivät olleet kovin iloisia.

Jokainen tarina oli hyvin opettavainen. Lastenkirjaksi voisi kuvitella niiden olevan hieman liiankin syvällisiä. Itse en olisi ymmärtänyt tarinoiden merkitystä lapsena. En tiedä oliko tämä iloinen yllätys muumikirjojen saralla vai pettymys. Ehkä hieman molempia...

Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Det osynliga barnet 1962
suom. Laila Järvinen
WSOY1991, s.167

Maria Rocher: Enchanté - Hauska rakastua!

Huomaa, että on tullut kevät, kun lukeminen on jäänyt vähemmälle. Sängynviereen on kerääntynyt kasa kesken jääneitä kirjoja. Kirjat ovat jääneet kesken syystä jos toisestakin ja niistä ensimmäisenä loppuun sain tämän. Aurinkoinen vapaapäivä on antanut hyvän syyn ottaa rennosti auringossa lukien.

Enchanté - Hauska rakastua! kertoo Verasta, joka on aina rakastanut Rankaa ja ranskalaista elämää. Toteuttaakseen haaveensa ranskalaisesta rakastajasta, hän lähtee vaihto-opiskelijaksi Ranskaan ystävänsä Monan kanssa.  Opinnot tosin jäävät tytöiltä toissijalle, sillä heidän päivät täyttyvät samppanjasta, merkkivaatteista, ravintoloista ja tietenkin miehistä.

Miehiä löytyy, mutta kaikissa on joko liikaa tai liian vähän sitä mitä Vera ja Mona etsivät. Ihastumisia ja pettymyksiä tulee toinen toisensa jälkeen. Lopulta Vera löytää upean, hurmaavan, kohteliaan Jean-Baptisten, joka on kaikkea mitä toivoa voisi. Täydellinen ranskalainen rakastaja, jonka kanssa Vera haaveilee viettävänsä loppuelämänsä, mutta....

Ihanat vaaleanpunaiset kannet (TAAS) ja takateksti antoivat odottaa viidtyttävää lukukokemusta. Toisin kutienkin kävi. Pitkät luettelot ostetuista ja päällepuetuista vaatteista olivat tylsiä. Tapahtumat toistivat itseään ja juoni polki paikallaan. Välillä kirjan tapahtumat säväyttivät, mutta sekään ei kestänyt kauaa ennen kuin palattiin jälleen samoihin vaateluetteloihin ja samppanjanhuuruisiin lounaisiin.

Ehkä lasi samppanjaa olisi parantanut tätä lukukokemusta...

Maria Rocher: Enchanté - Hauska rakastua!
Teos 2012, s. 307

Veli Salin: Lauri Törni:Kovamaineiset sissit

Toinen saman kirjailijan kirja heti perään, vaikka ensimmäinenkään ei ollut mitenkään kehuttava. Tämä oli oikeastaan vielä huonompi kuin Vaarallinen tehtävä. Vaikka kirja olikin lyhyt, ei se tuntunut kovin nopealukuiselta. Sekavan oloinen teksti ja tapahtumien kuvaus pakotti lukemaan tarkasti ja koko ajan seuraamaan mitä luki. Helposti ajatukset lähtivät aivan muihin aiheisiin ja huomasin heti tippuneeni tapahtumien kulusta. Oli pakko palata hieman taaksepäin ja lukea uudestaaan.



Kirja ei mitenkään pitänyt otteessaan. Sotilaista kerrottiin hyvin vähän, joten oli vaikea lähestyä paremmin yhtäkään heistä. Edes Törnistä en saanut juuri yhtään enempää irti kuin ensimmäisen Salinin kirjan jälkeen. Tämän alkoholin käyttöä ja mainetta niin sodassa kuin sen ulkopuolella tuotiin kirjan lopussa esiin, mutta kuten kirjassakin todetaan eivät totuus ja tarinat aina kohtaa. Miten lie tämän kertomuksen kohdalla?

Kirjan tapahtumat alkavat syksyllä 1942, jolloin venäläisten desantti- ja partio-osastojen onnistui kulkea suomalaisten asemien läpi. Venäläiset tekivät asemien takana tuhojaan ja näitä vastaan päätettiin perustaa kaksi sissikomppaniaa. Törni määrättiin toisen komppanian päälliköksi. Hän sai komppaniaansa edellisiltä partioretkiltä tuttuja miehiä sekä näiden lisäksi seuloi mukaan muita kovia sissejä. Komppaniaan ei ollut helppo päästä. Jokaisen tuli olla vapaaehtoinen ja selvitä lääkärintarkastuksesta. Näiden lisäksi sotilaita karsittiin vielä koulutusjakson aikana. Osa ei kestänyt jatkuvaa ja vaativaa koulutusta.

 1943 helmikuun puolen välin jälkeen komppania sai ensimmäisen komennuksensa. Pitkä hiihtomatka alkoi. Komennuksen aikana suomalaiset olivat useita kertoja lähellä ylivoimaista vastustajaansa. Taisteluissa sissit olivat lähellä joutua alakynteen ja komennus oli jäädä Törninkin viimeiseksi. Oli lähellä etteivät venäläiset saaneet häntä vangiksi tai hengiltä. Osalle matka jäi viimeiseksi ja osa selvisi, joskin loukkaantuneena. Ylivoimainen vastustaja kärsi kuitenkin vielä suuremmat menetykset kuin suomalaiset.

Törni jakoi välillä komppaniaa pienemmiksi partioiksi, jotka tekivät tiedusteluretkiä selvittääkseen venäläispartioiden sijainteja ja liikkeitä. Yksi partioista lähti oletettuun venäläisten tukikohtaan. He löysivätkin suomesta loikanneen Valter Vallin sissit ja jäivät yöksi seuraamaan näiden toimintaa. Venäläiset majoittuivat mukavasti taloihin, saunoivat ja söivät. Suomalaiset puolestaan majoittuivat läheiseen heinälatoon ja yrittivät kerätä kylmässä voimia sen mitä pystyivät.

Aamulla alkoi kilpahiihto venäläisten ja suomalaisten välillä takaisin Ontajärven rantaan. Venäläisten sisseissä oli hyviä hiihtäjiä, jopa parempia kuin suomalaisissa. Nämä tekivät suomalaisten sissien paluumatkan hankalaksi ja yhteenotoilta ei voitu välttyä. Kirjan loppu kertoikin sitten muista kevään 1943 aikana tehdyistä tiedusteluista. Kevät oli sodankannalta rauhallista aikaa. Lumien sulaminen ja jäiden lähtö esti entisen kaltaisten tiedustelujen tekemisen. Törni pääsi lähtemään lomalle ja rintamalle jääneet suomalaiset yrittivät lomien toivossa saada venäläisvankeja.

Toivoin kirjan kertovan enemmän itse Törnistä. Kertomus kuitenkin painottui suurelta osin muihin komppaniassa palvelleisiin sotilaisiin ja näiden toimintaan. Mielenkiintoista sekin, mutta oletukseni Törnin nimeä kantavalle kirjalle oli, että se kertoisi nimenomaan Törnistä. Tämä taitaa jäädä viimeiseksi Salinin kirjoittamaksi kirjaksi omalta osaltani.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Veli Salin: Lauri Törni: Kovamaineiset sissit
Revontuli 2011, s. 197

Veli Salin: Lauri Törni: Vaarallinen tehtävä

Kirjan valitsin lähinnä Törnin vuoksi. Olen kuullut paljon juttuja tästä sotasankarista, mutta en ole koskaan aikaisemmin lukenut mitään hänestä. Kirjassa luutnantti Törni sai vaarallisen tiedustelutehtävän lokakuussa 1942. Hänen tulis selvittää venäläisten ryhmittymät, kerätä mahdollisimman paljon tietoa ja mahdollisuuksien mukaan ottaa vanki. Tehtävää varten Törni kokosi kahdeksan hengen joukon nuorista talvisodan taistelijoista mukaansa. Radistit ja venäjää osaavat olivat etusijalla vapaaehtoisista valittaessa.


Ennen tiedusteluretkelle lähtöä sotilaat harjoittelivat päivittäin rajan takana tarvittavia taitoja. Kaikki toiminta hiottiin Törnin silmien alla täydellisyyttä hipovaksi. Tiedusteluretki tulisi olemaan myös fyysistä kuntoa vaativa, joten myös tätä kohennettiin jokaisen osalta ennen matkaan lähtöä. Kaikkea ei harjoittelussakaan osattu ottaa huomioon. Muun muassa heti matkaan lähdössä koitui ongelmia painavista repuista. Pienillä vanerisilla pioneeriveneillä oli harjoiteltu huolella, mutta ilman ylimääräistä painoa. Reppujen tuoma ylimääräinen paino upotti pienen veneen.

Matka vihollislinjojen taakse alkoi Voljärven ylityksellä sekä vaativalla reitillä Stalinin kanavaa pitkin läheltä venäläisten miehittämiä saaria ja rantoja. Partio leiriytyi röyhkeän lähelle venäläisten leiriä, mutta tiedustelujensa perusteella eivät olleet huolissaan löytymisestään. Leiriytymisen jälkeen alkoivat tiedustelut venäläisten liikkeistä ja ryhmittymistä. Vangin saamisessa tuli ongelmia ja suomalaiset joutuivatkin lähitaisteluun, ensimmäiseen taisteluunsa ylitettyään rajan. Vangilta saadut tiedot saivat kunnianhimoisen Törnin suunnittelemaan lisää tiedustelutehtäviä ja mahdollisimman suuren tuhon taakse jättämistä.

Suunnitelmien hankaluus huomattiin ja niitä muutettiin toteuttamiskelpoisemmiksi ennen paluuta. Tiedustelut uusiin kohtiin onnistuivat, mutta nyt venäläiset jo tiesivät suomalaispartiosta. Kotimatkalle oli lähdettävä heti, ennen kuin venäläisten koirat tai lentokoneet havaitsisivat sissit. Venäläiset osasivat odottaa suomalaisten yritystä palata järven yli, joten heitä odotettiin saarilla. Valonheittimet ja -raketit valaisivat mustaa järvenpintaa suomalaisten pyrkiessä takaisin kotimaahan. Kirkkaassa valossa veneet oli myös helppo havaita.

Kirjan kertomus perustui Törnin raporttiin vaarallisesta partiomatkasta syksyllä 1942. Tapahtumat kuvataan melko yksityiskohtaisesti ja kertomus on mielenkiintoinen. Itse en kokenut kuitenkaan suurtakaan jännitystä suomalaisten joutuessa tiukkaankaan tilanteeseen. Jotenkin kerrontatapa jäi hieman vaisuksi kuvailluissa, joissa sissit kohtasivat venäläisiä. Tarkemmat kuvailut sisseistäkin jäivät hyvin vähäisiksi. Kotipaikka tuli jokaisesta heti kirjan alussa selville, mutta sen tarkempia tietoja ei juurikaan tullut esiin.

Sisseistä sai melko röyhkeän kuvan kirjassa ja venäläisistä taas pelkurimaisen ja osaamattoman. Tiedä sitten katsellaanko jälleen asioita sinivalkoisten lasien läpi. Joka tapauksessa suomalaiset sissit olivat kovahermoisia toimiessaan noin lähellä venäläisten miehityksiä. En oikein osaa kuvailla Törnistä saamaani kuvaa. Toisaalta hyvin taitava sotilas, mutta toisaalta ylimielinen sotahullu. Hänen johtamistaitonsakin ovat kirjassa hieman ristiriitaisia. Miehet arvostavat häntä ja kuuntelevat tätä, mutta muun muassa lopussa yksi vastustaa selvää käskyä kyseenalaistaessaan Törnin toiminnan. Mielenkiinnolla silti aijon tutustua enemmänkin Törnistä kertovaan sotakirjallisuuteen.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Veli Salin: Lauri Törni:Vaarallinen tehtävä
Revontuli 2009, s. 187

Tove Jansson: Taikurin hattu

Taikurin hattu on ehdottomasti ollut paras muumitarinoista lapsuudessani. Minulla oli tämä jopa VHS:nä, mutta en käsitä miksi en ole aikaisemmin tätäkään tarinaa lukenut kirjana. Tämä asia on nyt kuitenkin korjattu ja tarina oli edelleen yhtä hyvä kuin lapsena.

Kirjassa Muumipeikko ystävineen löytää vuoren huipulta hienon mustan silinterihatun, Taikurin hatun. Vietyään hatun muumitaloon, se päätyy paperikoriksi. Kaikki mikä viettää tarpeeksi pitkän ajan hatussa alkaa muuttua ja muumitalossa tapahtuukin kummia. Mielestäni oli huvittavaa, että paperikoriin laitettiin muun muassa kananmunankuoria. Ehkä oma ajattelu kierrättämisestä ja paperikorin käytöstä menevät tässä sekaisin sanan paperikori kanssa. Ei saisi takertua pikkuseikkoihin.

Leikiessään piilosta Muumipeikko menee hattuun piiloon ja muuttuu kumituseläimeksi. Onneksi hatun taiat ovat vain tilapäisiä ja kaikki muuttuu takaisin ennalleen. Hattu päätetään heittää jokeen, jotta siitä päästäisiin eroon, mutta Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen käyvät hakemassa hatun takaisin. Tänä aikana se on ehtinyt muuttamaan jokivettä mehuksi ja kaloja kanarialinnuiksi. Se päätyy mutkien kautta hetkeksi takaisin muumitaloon ja sitä opitaan käyttämään hyödyksi.

Tiuhti ja Viuhti saapuvat muumilaaksoon salaperäisen matkalaukun kanssa, jonka sisältöä Mörkö havittelee. Hattu joudutaan antamaan Mörölle, jotta tämä jättäisi muumitalon pienet vieraat rauhaan. Heitä kuitenkin etsii myös joku muu...

Toinen muumikirja siis vasta luettuna ja jälleen opin muumeista uutta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että niiskut vaihtavat väriä mielialojensa mukaan. Kirjassa Niiskuneiti vaihtoi muutaman kerran väriään ja näin paljasti mitä mieltä asioista oli. Toinen erikoinen kohta kirjassa oli kun Muumipeikko totesi Nuuskamuikkusella olevan yösilmät. Näkikö Nuuskamuikkunen pimeässä kuin kissat vai oliko vain tottunut pimeään, sitä ei kirjassa kerrottu. 

Televisiossa pyörivien animaatioiden perusteella olen mieltänyt Nuuskamuikkusen pikkuvanhaksi tai jopa nuoreksi aikuiseksi, mutta kirjoissa hänestä saa erilaisen kuvan. Hän ei olekaan se rauhallinen ja viisas, jolta myös Muumipappa kysyy tarvittaessa apua. Hän ei myöskään polta piippua. Myös muiden muumilaaksossa asuvien luonteet vaikuttivat välillä hieman oudoilta. Piisamirotta nyt on piisamirotta, vanha ja kärttyinen, mutta myös muiden käytös oli välillä hyvin itsekästä ja töykeää. Aikaisempi mielikuva laakson asukkaista oli, että he ovat auttavaisia ja kilttejä toisiaan kohtaan.

Vaikka kirjan tapahtumat olivat vielä hyvässä muistissa, sen pienet eroavaisuudet piirrettyyn versioon tekivät siitä vain mielenkiintoisemman. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopealla tempolla, mutta oli silti helppo pysyä mukana tapahtumien kulussa. Pieni pettymys oli Pikku Myyn puuttuminen kirjasta. Jäänkin pohtimaan mitä uutta tietoa seuraava kirja mahtaakaan antaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu
Trollkarlens hatt 1956
WSOY 1991, s. 146

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!

Kirja kertoo jatkosodan kolmannen syksyn tapahtumista Sallan rintamalla Lapissa. Venäläiset pääsevät tekemään yllätyshyökkäyksen ja räjäyttämään suomalaisten parakkeja. Ne olivat kuitenkin tyhjillään, sillä sotilaat oli aikaisemmin komennettu ulos asemiin. Kaiken räiskeen ja paukkeen keskellä venäläiset ehtivät kolkkaamaan muutaman suomalaisen ja ottavat nämä vangeikseen.

Venäläiset vievät kolme suomalaista mennessään ja heidän peräänsä lähetetään välittömästi noin 100 miestä. Vankien selviäminen on epäselvää, sillä venäläiset ovat usein ampuneet tai hirttäneet vangit kun heitä on yritetty vapauttaa. He eivät myöskään vie mukanaan haavoittuneita vankeja, mikä heikentää vankien selviytymismahdollisuuksia. Matkalla sissit kohtaavat usein vihollisen partioita ja miehiä jää matkan varrelle.

Kun kirjasta oli luettuna hieman yli puolet, vankien kohtalot olivat selvinneet jo selvinneet. Ihmettelinkin tässä vaiheessa, onko loppu kirja jälleen suomalaisjoukkojen palaamista takaisin rajan yli Suomeen. Sissit saivat kuitenkin uuden tehtävän. Heidän tuli räjäyttää venäläisten tukikohta. Sissit löytävät rakenteilla olevia parakkeja ja päättävät räjäyttää ne oikean kohteen sijaan. Venäläiset kuitenkin huomaavat aikeet ja asettuvat odottamaan suomalaisia. Tehtävän suorittamisen jälkeen sisseillä alkaa verinen kotimatka.

Kirja alkoi sillä, että poliisi lähtee hakemaan vääpeli Männyn isää Severi Mäntyä kotoaan lepäämään sairaalaan. Samalla hän saa kuulla jonkun Mänty nimisen loukkaantuneen rintamalla, mutta etunimestä ei ole tietoa. Kirjan epilogissa Severille selviää, mitä hänen pojalleen on tapahtunut rintamalla. Odotinkin koko kirjan ajan saavani lukea mitä Severi tekee ja ajattelee odottaessaan tietoa pojastaan. Valitettavasti sitä joutui odottamaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti.

Putosin muutaman kerran kärryiltä kenestä sissistä milloinkin puhuttiin. Jälleen oli paljon sissejä ja nimiä. Kirjaa sekoitti myös se, että joukot olivat kairassa hajallaan pienemmissä partioissa ja kaikkien liikkeitä ja toimia seurattiin erikseen. Välillä kyllä sai jännittää oikein kunnolla saavatko sissit pelastettua vangit, selviävätkö kohtaamisista venäläisten kanssa ja pääsevätkö takaisin Suomen puolelle, mutta marssikuvailut alkoivat kyllästyttämään.

Pidän kuitenkin edelleen kertomuksista sissien taisteluista rintamalla. Välillä tosin tuntui etteivät he olisi uskaltaneet puoliakaan tekemistään asioista ilman rohkaisuryyppyjä. Vähän väliä matkan varrella otettiin ryyppyjä vodkaa, romuskaa tai mitä kenellä olikaan mukana.

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!
WSOY 2006, s. 370


Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Tove Jansson: Taikatalvi

Päätin aloittaa muumikirjoihin tutustumiseni näihin pakkaspäiviin sopivalla Taikatalvella. Aikaisemmin olen katsellut vain telkkarista muumeja, myös kirjaan perustuvan jakson. Nämä erosivat muistikuvieni perusteella jonkin verran toisistaan. Mielestäni tuntui oudolta Muumipeikon arkuus ja haluttomuus leikkiä lumessa. Se olikin suurin ja huomattavin ero. Hän tuntui olevan täysin vastakohta sille millaisen kuvan olin telkkarissa pyörivästä sarjasta saanut. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lukukokemukseen negatiivisesti.

Kirjassa muumit nukkuvat talviuntaan, kuten joka vuosi marraskuusta kevääseen. Jostakin syystä Muumipeikko herää eikä saa enää unta. Hän ei kuitenkaan saa muita perheestään hereille ja päättää lähteä ulos tutkimaan. Talvi on pelottava eikä Muumipeikko pidä siitä. Aurinko ja puiden vihreys on kadonnut. Kaikkialla on vain lunta ja jäätä. Hiljalleen hän alkaa tutustua Muumilaaksossa talvella viihtyviin asukkaisiin ja huomaa myös Pikku Myyn olevan hereillä.

Muumipeikko sinnittelee talven läpi kestiten ja majoittaen joukkoa erilaisia otuksia muumitalossa. Osa tulee läheltä ja osa kauempaa, kuten hiihtämisestä ja mansikkahillosta pitävä Hemuli. Tuu-tikki on muuttanut muumien uimamajaan merenrannalle ja auttaa niin metsän asukkaita kuin Muumipeikkoakin selviytymään talvesta. Hänellä on melko keskeinen rooli kirjassa ja Muumipeikko tuskin olisi selvinnyt talvesta ilman häntä. Sen sijaan Pikku Myy nauttii talvesta, eikä häntä juurikaan näy. Tämä oli valitettavaa, sillä Pikku Myy on ehdoton suosikkini hahmoista.

Juuri kun Muumipeikko alkaa tottua talveen ja pitämään siitä, on talven aika väistyä kevään tieltä.

Pidin kirjasta ja ihmettelin, miksi en ole aikaisemmin lukenut sitä. Hieno kertomus siitä kuinka jokin tuttu muuttuukin täysin tuntemattomaksi ja pelottavaksi. Kuinka muutoksiin tulee ja voi sopeutua. Lisäksi kirjassa oli upea Toven kuvitus, josta sai hyvän kuvan kaikkein pienimmistä ja erikoisimmistakin laakson asukkaista.

Jostakin kumman syystä olen aina kuvitellut muumien asuvan etelässä, mutta eihän täällä ole vuoria eikä talvella kaamosta. Kirjan alkulehdillä olikin kartta Muumilaaksosta talvella. Mietein, mahtaisiko jostakin löytyä tieto, minne Tove on itse sijoittanut muumilaakson.

Tove Jansson: Taikatalvi
Trollvinter 1957
WSOY 1991, s.132

Marja Björk: Puuma

Malla on keski-ikäinen vaihdevuosista kärsivä varakas nainen. Hän on asunut Kaukon kanssa yhdessä jo yli 20 vuotta, vaikka Kauko on edelleen naimisissa Irjan kanssa. Kiireisten uraihmisten yhteiselo on arkipäiväinen turvasatama, jonne on hyvä palata seikkailuiltaan. Seksiä ei juuri enää ole ja se vähäkään ei ole enää kovin nautinnollista.

Malla hakeutuu vieraiden miesten sänkyihin sekä yksin ulkomaanmatkoilla käydessään gigoloiden kainaloihin. Jälleen yksi lupaava seksi suhde näyttäytyy kun Kaukon ja Mallan naapuritaloon muuttaa hyvävartaloinen poliisi, jonka asuntoon näkee heidän makuuhuoneestaan. Roy on ottamassa eroa vaimostaan ja kaipaa naisen läheisyyttä, jota saakin Mallalta. Seksisuhde ilman puheita tyydyttää molempien halut.

Samaan aikaan Mallan hyvä ystävä Riitta on tavannut raamattupiirissä Tuomaksen, jonka kanssa aikoo naimisiin. On aivan selvää, että Riitta haluaa Mallan kaasokseen, tuekseen ja turvakseen häävalmisteluissa. Tuomas ei puolestaan voi sietää Riitan ystäviä, eikä oikeastaan mitään mikä liittyy hänen elämäänsä. Suhde ajaakin Riitan epätoivon partaalle.

"- Ökyrikkaita ja sisäsiittoisia kavereitasi, joilla ei ole osaa eikä arpaa minun elämässä.
- Voi rakas, et käyttäisi tuollaista kieltä. Malla on mun bestis. Ja joskus sinäkin juristia tarvitset."

Hempeän vaaleanpunaiset kirjan kannet olivat jälleen se syy, miksi kirja tarttui mukaani kirjastosta. Kirja oli nopealukuinen, eikä vain lyhyytensä vuoksi. Sopivan kepeää luettavaa taas näin sotakirjallisuuden jälkeen. Kappaleet olivat lyhyitä, mutta hyppivät aiheesta toiseen välillä häiritsevästikin. Tämä osaltaan sai tuntemaan, että kirjasta oli jätetty liikaa pois. Pidin kuitenkin Björkin tavasta kuvailla asioita. Teki itsekin mieli päästä heidän mökkirantaansa katselemaan joutsenia.

Osa kirjasta keskittyi Mallan nuoruuteen kesähuvilalla, jossa hän tutustuu parhaaseen ystäväänsä, mustalaistyttö Orvokkiin. Samoihin aikoihin Mallalle selviää hänen äitinsä yölliset retket. En oikein ymmärtänyt tätä yhteyttä Mallan nykyiseen elämään. Vaikka sillä selvästi haettiin vertailupohjaa äidin ja tyttären käytökseen, en silti nähnyt sen oleellisuutta kirjassa.

Marja Björk: Puuma
Like 2010, s.203

Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie

Kirjassa luutnantti Männyn toinen sissikomppania komennetaan tuhoamaan venäläisten tukikohta ja autokolonna. Mänty lähtee sadan miehen voimin tuhoamaan tukikohtaa joka sijaitsee Alakurtista Kantalahteen päin. Mukana on useita sodan alusta asti mukana olleita sissejä sekä kolttia, jotka osaavat kulkea kairalla. Koltat joutuvatkin usein marssien ensimmäiseksi tuntiessaan maastot sekä he haistavat ja kuulevat vihollisen paremmin kuin muut.

Komppania saa suoritettua tehtävänsä, mutta sen jälkeen on vielä päästävä takaisin Suomeen. Venäläiset ovat jo selvillä sisseistä ja näiden liikkeistä. Venäläisillä on lisäksi moninkertainen ylivoima niin miesten kuin tulivoimankin suhteen. Sissikomppanian taidot ja rohkeus pistetään koville kun he yrittävät palata rajan toiselle puolen. Tässä joutui itsekin jännittämään miten komppanian tulee käymään ja milloin he törmäävät venäläisiin. Tietenkään menetyksiltä ei pystytty välttymään, mutta silläkään ei onneksi mässäilty kirjassa.

Pidin Lehväslaihon tavasta kertoa, vaikka suuri osa kirjasta olikin marssimista ja vihollisen välttelemistä. Eivätkä mitenkään miellyttävää lukemista olleet jatkuva miesten piereskely, makuulta kuseminen eikä lomille panemaan pääsemisen haikailu. Sitä se varmasti olikin, mutta jossakin vaiheessa toisto alkoi jo ärsyttämään. Samoin kirjassa olleet useat marssit. Lähinnä näissä se, ettei sotilaiden siirtymisiä pystynyt seuraamaan. Mentiin kilometri itään ja sitten toinen pohjoiseen. Kirjan takasivuilla oli kyllä kartta, mutta itse en ainakaan pysynyt kartalla sissien liikkeistä.

Jälleen kerran on taas hieman epäiltävä muutamia kirjan tarinoita, sen verran uskomattomilta ne tuntuvat. Vihollisten puolella olevat Jäämeren eskimot haistavat muka suomalaiset puolen kilometrinkin päästä ja miehet, joskin raavaat sellaiset, heittelevät vihollisia useamman kymmenen metrin päähän. Viettivät lähes viikon tai ylikin märissä vaatteissa syksyllä metsässä lähes nukkumatta ja syömättä.

"Rajaryhmän mukana oli myös rajavääpeli, joka sanoi:
- Siinä näitte kerrankin maailman parhaita sotureita.
- Sällilaumalta näyttivät, korpraali murahti.
- Aivan tavallisia taka-astujia, sotamies sanoi.
- Paljonkaan ette näytä tietävän - sissit ovat jo tehneet monilla rintamilla legendaarisia retkiä kesällä, syksyisin ja talvisin."

Kirjassa palattiin aina välillä tapahtumissa taaksepäin, mikä ei haitannut lainkaan omaa lukukokemusta, pikemminkin päinvastoin. välillä osa sisseistä jäi muusta komppaniasta tai tekivät pienissä ryhmissä tiedusteluja ja etsintöjä, ja näitäkin tapahtumia oli mukava seurata muun komppanian taistellessa muualla. Tapahtumien ajankohdat oli helppo yhdistää kuultujen tulitusten perusteella sekä valorakettien mukaan. Osa sisseistä puhui murretta, mutta ei kunnolla. Joitakin paikkakunnasta riippuen käytettyjä murresanoja, mutta pääasiallisesti kirjakieltä. Hauskintahan tässä oli, että oli pakko itsekin tarkistaa mitä sanat kaira, sojo, saiju ynnä muut vieraat sanat tarkoittivat. 

"Melkoisia menninkäisiä kaikki.
Kuka sanoikaan."

 







Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie
WSOY 2010, s. 322



Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Kreetta Onkeli: Beige

En oikein osaa päättää mitä mieltä olin kirjasta. Omalla tavallaan se oli todella hyvä, joskin nimi antoi odottaa jotakin aivan muuta. Toisaalta se oli hyvin ahdistava kuvaus nuoresta naisesta, hänen seksin kaipuusta ja näkymättömyydestään. Ihmiset eivät nähneet hänessä kuin runsaat muodot, joista häpeilemättömästi hänelle huomauteltiin.

Kirjan päähenkilö on Hiekkakylässä asuva Vappu. Ylioppilaaksi valmistautumaisillaan oleva koulukiusattu beige nuori nainen. Valmistumisensa jälkeen hän on päättänyt muuttaa Helsinkiin, josta on saanut suhteilla kesätyön kirjastossa. Lakkiaisten jälkeen hän haluaa olla toinen kuin nyt, aloittaa uuden erilainen elämän Helsingissä. Siellä häntä odottavat miehet ja seksiseikkailut.

Muuttonsa jälkeen Vappu on edelleen beige ja ylipainoinen. Ujo ja hiljainen nainen kaipaa huomiota miehiltä, läheisyyttä ja seksuaalisia kokemuksia. Näitä hän saa kokea vain omissa ajatuksissaan. Välillä Vapun mielikuvitus sekoittui todellisuuteen niin, että ei itsekään hetkellisesti tietnnyt kummasta oli kyse. Helsingissä asuessaan Vappu vain syrjäytyy entistä enemmän ja ahdistuu. Beige ympäröi entistä tiiviimmin häntä ja koko kaupunki muuttuu täysin beigeksi ajaen Vapun epätoivoisiin tekoihin.

Pidin kirjan kerrontatyylistä, joskin alussa meni hetki tottua lyhyisiin lauseisiin. Välillä tuntui kuin olisi lukenut todella pitkää runoa. Pienoisromaanissa tapahtui yllättävän paljon kaikkea ja kuitenkaan ei juuri mitään. Vaikka kirja ei ollutkaan odotuksien mukainen, se ei onneksi ollut myökään beige.

Kreetta Onkeli: Beige - Eroottinen kesä Helsingissä
Sammakko 2005, s.127

Unto Tarkkonen: Talvisodan miehet

Kirja kertoo Laatokan Karjalan taisteluista talvisodan aikana. Kertomus perustuu luutnantti Martti Mustosen kirjoittamiin muistelmiin sekä kersantti Simo Gröhnin nauhoitettuihin haastetteluihin. Mustonen toimi 3 KKK/JR 36:n päällikkönä ja Gröhn palveli samassa komppaniassa.

Arkkitehti Martti Mustonen lähettää perheensä maalle turvaan pommituksia. Itse hän jää odottamaan palvelukseenastumismääräytstä, joka eräänä yönä kutsuu reservin vänrikin astumaan palvelukseen. Hänen tulisi matkustaa mahdollisimman nopeasti Joensuuhun. Mustosesta tehdään joukkueenjohtaja ja komppanian korpivaellus alkaa.

Mustosen joukkue on menestyksekäs mottitaktiikassaan ja he valtaavat motittamiaan vihollisten alueita. Samanaikaisesti joukkue kärsii myös tappioita. Menestyksekkäitä hyökkäyksiä seuraa siirto seuraavaan paikkaan ja Mustosen järkytykseksi heidän joukkueensa tilalle tulee nuorista hädin tuskin täysi-ikäisistä miehistä koottu joukkue. Nuoret miehet kuitenkin muuttuvat nopeassa ajassa päteviksi sotilaiksi ja menestyvät kaukopartiomatkoillaan.

Mustosen joukkue on kärsimistään tappioista huolimatta uudessakin kohteessa menestyksekäs. Tappioita kärsitään jatkuvasti puolin ja toisin. Propaganda lisääntyy, mutta suomalaisten sotilaiden usko säilyy. Huhuja rauhansopimuksesta kiirii myös Laatokalla taistelevien miesten korviin, mutta painostus ja puolustus ovat edelleen voimakasta. Taistelu Laatokan herruudesta käy kuumana aivan rauhaan asti. Rauhan tultua suomalaiset joutuvat perääntymään ja osa jättämään kotinsa rajan taakse. Mustonenkin pääsee vihdoin palaamaan kotiin perheensä luokse.

Sotakirjat eivät ole suosikkejani. Tässä kirjassa oli hienoa, että tapahtumat pohjautuivat tositapahtumiin ja sotilaiden kertomuksiin. Joskin osa tapahtumista oli lähes uskomattomia. Mielialat aaltoilivat kirjan mukana melkoisesti. Kuvailut sodan kauhuista ja menetyksistä sekoitettuna menestyksiin ja sotilaiden iloon rintamalla. Sotilaiden oloista ei juurikaan kerrottu. Mielikuvaksi jäikin huomattavasti paremmat olot, kuin mitä ne varmasti olivat.

 Tapahtumat kulkivat nopeatempoisesti eteenpäin ja yksityiskohtaiset kertomukset tapahtumista jäi valitettavan vähäisiksi. Joukkue vaihtoi useampaan kertaan paikkaa ja kartasta joutui seuraamaan, missä milloinkin mennään. Onneksi kirjaan oli lisätty kartta alueesta johon tapahtumat sijoittuivat. Tapahtumat olivat välillä melko uskomattomia ja runsas määrä sotilaiden nimiä sekoitti välillä. 

Unto Tarkkonen: Talvisodan miehet
Tammi 2006, s. 188.


Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa-haasteeseen.

Unto Katajamäki: Viides vieras

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Unto Katajamäen Viides vieras. En ole aikaisemmin lukenut mitään kirjailijan tuotannosta, eikä tämäkään kirja juuri säväyttänyt. Kirja valikoitui aivan sattumanvaraisesti mukaan nopealla kirjastoreissulla pistäessä silmään. Äitini oli juuri lukenut kyseisen kirjan ja mainitsi pitäneensä siitä. Meillä on aikaisemmin ollut jokseenkin samanlainen maku kirjallisuuden suhteen, mutta tässä kohden olen eri mieltä.

Päähenkilönä kirjassa toimii Martti Piha. Entinen poliisi, joka on aikaisemminkin leikkinyt salapoliisia. Hän on eronnut vaimostaan, jonka kanssa hänellä oli yksi poika, joka on myös poliisi. Tältä Martti saa tietoja tutkimistaan henkilöistä, mikä itseäni kirjassa hieman ihmetytti. Martti saa kutsun entisen koulukaverinsa Antin luokse viikonlopuksi Etelä-Suomessa sijaitsevaan kartanoonsa. Viikonloppua kartanoon Antin vaimon Mervin ja pojan Joonaksen lisäksi olivat tulleet viettämään kolme muuta vierasta. Varatuomari, professori sekä kansanedusta joiden kaikkien kanssa Antti on ollut tekemisissä vähintään työnsä kautta.

Antti on ollut aina pelimies ja haluaa jälleen pelata omia pelejään ilmoittamalla lounaalla, että tietää jokaisen vieraan tehneen rikoksen, mikä heidän tulisi sinä iltana kertoa. Kaikki rikokset jäisi kartanoon  mikäli vieraat itse suostuisivat ne kertomaan. Muussa tapauksessa Antti kertoisi tietonsa poliisille. Tunnin kuluttua ruokailusta heidän tulisi tavata kirjastossa vielä yksi vieras  ja alkaa käymään rikoksia läpi. Joku kuitenkin ehtii murhata Antin ennen kuin tunti on kulunut eikä viides vieras koskaan ilmesty kartanoon. Tutkinnan edetessä Joonas pidätetään ja Mervi kutsuu Martin selvittämään tapausta, jotta Joonas vapautettaisiin. Martti ei kuitenkaan jätä omia tutkimuksiaan vain siihen…

Vaikka en kirjasta juuri pitänyt, ei se kuitenkaan ole täysin lukematta jättämisenkään arvoinen. Olin lukenut melko pitkään ennen kuin mielenkiintoni heräsi. Katajamäki oli sopivasti jättänyt syyllisen paljastuksen aivan kirjan loppuun ja vaihtoehdot täysin avoimiksi siihen asti. Omat veikkauksetkin syyllisestä ja motiiveista menivät aivan metsään.  Hieman tuli mieleen Neiti Marple kun kaikki mahdolliset syylliset kerättiin lopussa yhteen ja kerrottiin päivän kulku tarinana. Mieltäni jäivät myös askarruttamaan hieman epäselväksi jäänyt motiivi. Jonkinlaisia arvailuja lopussa oli, mutta itse olisin kaivannut tarkempaa selvitystä.



Unto Katajamäki: Viides vieras
Mäkelä 2013, s. 227

Maarit Verronen: Varjonainen

Tallinnasta Tukholmaan kulkevalle autolautalle on noussut autokannen kautta salamatkustaja. Hän on alkujaan Siperiasta lähtöisin ja tavoitteena on kulkea Ruotsin kautta Suomeen. Hänellä on matkassaan vain reppullisen verran tavaraa, hieman rahaa ja Tallinnassa suomalaiselta varastettu passi. Omat henkilöllisyystodistuksensa hän on tuhonnut jo aikoja sitten. Hän ei vielä tiedä miten päästä maihin ilman passia.

Laiva kuitenkin uppoaa matkalla ja salamatkustaja pääsee nopeammin Helsinkiin kuin oli suunnitellut. Hänen tulisi sopeutua nopeasti väestöön ja hankittava itselleen henkilöllisyys. Aino, jota nimeä hän Suomessa käyttää, muistuttaa suuresti hänelle passinsa menettäneen suomalaismiehen tytärtä Annia. Aino tietää jo jonkin verran Annista, mutta ei riittävästi esiintyäkseen hänenä.

Aino soluttautuu Annin lähipiiriin. Hänen isänsä Ranen yritykseen töihin ja myöhemmin tämän naisystäväksi. Toisella nimellä Annin äidin hyväksi ystäväksi sekä satunnaiseksi vierailijaksi kommuunissa, jossa Anni asuu. Samalla hän saa kerättyä lisää tietoa ja omaksuttua Annin tapoja, eleitä sekä tietoja eri elämänvaiheissa tapahtuneista asioista.

Sain aivan erilaisen kuvan kirjasta sen takakannen perusteella. Oletin tapahtumien sijoittuvan laivalle ja yllätyin kun heti kirjan alussa laiva upposi. Yllätys ei ollut mitenkään huono, sillä kirja koukutti koko ajan enemmän ja tapahtumat muodostuivat entistä mielenkiintoisemmiksi. Jäin sen verran hyvin kiinni kirjaan, että luin sen yhdellä istumalla. Odotin koko ajan koska Aino tulisi jäämään kiinni identiteettivarkaudestaan ja kuka kirjan henkilöistä tulisi ensimmäisenä saamaan Ainon todellisen henkilöllisyyden selville.

Vaikka en Ainosta henkilönä varsinaisesti pitänytkään oli mielenkiintoista seurata hänen järjestelmällistä toimintaansa. Hän oli kylmä ja laskelmoiva, joskin päättäväinen. Menneisyytensä ja aikomuksiensa puolesta täysin epäluotettava. Vain muutaman kerran hän kertoi tunteistaan todennäköisesti todenmukaisesti.  Hänen kaikissa tilanteissa toistuva rauhallisuutensa ja järjestelmällisesti suunniteltu toiminta tuntui oudolta piirteeltä naiselle. En voinut millään muotoa samaistua häneen missään kirjan vaiheessa.

Kirjan aihe oli mielenkiintoinen ja todella hyvin kirjoitettu. Kirjan tapahtumat herättivät monia kysymyksiä. Tapahtumien kulku ei täysin avautunut ja se laittoi mielikuvituksen töihin. Päähenkilö Aino toimi kirjan kertojana, mutta en osaa sanoa kaunisteliko hän kertoessaan tapahtumien kuvauksissa vai jättikö joitakin asioita tarkoituksellisesti kertomatta. Tekisi mieli aloittaa kirjan lukeminen uudestaan, jos kuitenkin jäi jokin kohta huomaamatta, mikä toisi vastauksia tapahtumien herättämiin kysymyksiin.


Maarit Verronen: Varjonainen
Tammi 2013, s. 219

Ilkka Remes: 6/12

Kirja valikoitui täysin itsenäisyyspäivän vuoksi luettavaksi. Ensimmäinen lukemani Remeksen kirjoittama kirja. Jostain syystä suomalaisten kirjailijoiden kirjat ovat jääneet vähemmälle. Ihmettelen kyllä miksi, sillä eivät ne ole sen huonompia kuin muutkaan. Tämäkään ei varmasti jää viimeiseksi Remeksen kirjoista. Taitavat nämä kirjat hyvinkin pian eksyä luettavien kirjojen kasaani.

Joulukuun kuudes ei olekaan se aivan normaalein rauhallinen itsenäisyyspäivä. Serbialainen Vasa Jankovic ystävineen pyrkii vapauttamaan isänsä suomalaisesta vankilasta.  Jälkisanoissa kirjailija kuitenkin pyytää, etteivät lukijat paljastaisi juonen käänteitä, vaan jättäisimme myös muille lukijoille löytämisen ilon. Hyvä syy siis jättää kertomatta kirjasta tämän tarkemmin.

Juoni tässä kirjassa oli miellyttävän nopeatempoinen ja vaihteleva. Kirja eteni hyvin ja yllätti juonenkäänteillä muutamia kertoja. Kirjassa oli muutamia kohtia, jotka eivät tuntuneet kovin todentuntuisilta, mutta pitääkö kirjan sitä aina ollakaan? Juoni jätti myös hieman yksityiskohtia arvailujen varaan, joten omankin mielikuvituksen sai päästää välillä laukkaamaan. Pidin myös päähenkilö Vasan muutoksesta kirjan aikana.

Ennakkoluuloisesti aloitin kirjan lukemisen, mutta ne karisivat hyvin nopeasti. Miellyttävä lukukokemus ja on pakko alkaa tutustumaan enemmän suomalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Ilkka Remes: 6/12
WSOY 2006, s.463 

Nina Peura: Yöpakkasia

Jälleen uutuushyllystä mukaani tarttui kirja. Tämä on jo tosi uusi, sillä julkaisuvuosikin näyttää olevan vasta ensivuonna.

Hanna Hankimo on yläasteella historianopettajan sijaisena.Hän on toiminut sijaisena vasta syksystä asti kuten moni muukin sijainen koulussa. Hanna on usein viimeisenä paikalla tekemässä töitä. Eräänä aamuna koulun edessä odottavat poliisit. Sisällä selviää, että koulun uskonnnonopettja Matti on löytynyt kuolleena koulun takaa. Hannalla ja Matilla oli syksyllä lyhyt suhde, mutta se kuivui kasaan jo ennen vuodenvaihdetta. Vanha suhde ja epäilykset Hannan syyllisyydestä saavat tämän mielenkiinnon heräämään.

Hän alkaa tutkia tapausta saadakseen mielenrauhan ja puhdistaakseen oman maineensa. Kaikki eivät tästä ole tyytyväisiä ja Hanna pakotetaan sairaslomalle. Nyt hänellä on enemmän aikaa tutkia tapausta ja samalla jatkaa opintojaan palkan koko ajan juostessa. Hannalle selviää, ettei hän tiennyt Matista oikeastaan mitään ja koulun muistakin opettajista alkaa paljastua epäilyttäviä asioita.

Kirja ei mitenkään säväyttänyt. Hahmot olivat tylsiä ja nenänsä tutkimuksiin tunkeva neiti oli lähinnä vain ärsyttävän utelias. Todellisen aiheen selvittyä, melkein kirjan lopussa, teki mieli lopettaa lukeminen. Mielenkiinto asioiden selviämiseen kuitenkin sai minut jatkamaan lukemista. Lopullista selvyyttä murhaajasta ei koskaan kuitenkaan saatu, vai oliko se edes murha?

Nina Peura: Yöpakkasia
Mäkelä 2014, s. 192.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Kutkuttava kertomus veljeydestä ja ihmissuhteista. Kirja kertoo kahden keski-ikään päässeen veljeksen automatkasta isoäitinsä miesystävän Jalmarin  perunkirjoitukseen Imatralle. Muita sukulaisia Jalmarilla ei enää ole elossa, eivätkä Teemun ja Jannenkaan välit vainajaan olleet kovin läheiset. Teemu on veljeksistä vanhempi, naimaton ja hyvin säntillinen kaikissa tekemisissään. Janne sen sijaan on aina ollut tuuliajaolla ja antanut elämän kuljettaa, tai niin ainakin Teemu on kuvitellut pikkuveljestään. Heidän erilaiset luonteenlaatunsa luovat kitkaa ja kateutta toisiaan kohtaan. Välit ovat aikoja sitten viilenneet ja yhteydenpito on jäänyt lähes kokonaan.

Teemun ja Jannen automatka kulkee Jalmarin jalanjäljissä, vieraillen hänen elämänsä varrella tärkeiksi muodostuneisiin paikkoihin. Matkan aikana veljekset selvittävät välejään. Samalla he saavat tietää toisistaan uusia asioita, mutta myös vainajan elämä alkaa saada aivan uusia piirteitä. Tähän kun lisää vielä naisen on soppa  valmis.

"Mietin kuinka sukulaisuus on kummallista: riitely voi olla jatkuvaa, mutta se voidaan myös lopettaa koska tahansa, pistää asia syrjään, keskittyä johonkin muuhun, ja sitten taas hetken tullen jatkaa siitä mihin jäätiin. Sukulaiset ovat osa ihmistä. Me olimme Jannen kanssa toisillemme vähän niin kuin ylimääräinen raaja omassa ruumiissa. Sellainen, joka useimmiten vain on olemassa ja enemmän tai vähemmän tiellä. Mutta toisaalta siitä raajasta, kolmannesta kädestä, on joskus hyötyäkin, jos pitää kantaa jotain, vaikka elämää, eteenpäin."

 Kirjan huumori puri minuun. Tarina rullasi läpi koko kirjan sujuvasti ja varsinkin lopussa oli vaikea malttaa laskea sitä edes hetkeksi käsistään. Pidin ihmissuhdevyyhdeistä ja ennalta-arvaanattomista juonenkäänteistä. Ensimmäinen Lipastin kirjoittama kirja, jonka luin, eikä varmasti viimeinen.

Roope Lipasti: Perunkirjoitus
Atena 2013, s. 288

Sari Luhtanen: Murusia

Nappasin kirjan mukaani kannen perusteella. Värikkäimpiä kirjoja kirjaston uutuuksien hyllyssä. Takakannen luettuani vain vahvistui kirjan päätyminen matkaani.

Kirja kertoo kotitalousopettaja Emmistä, joka on aina tottunut tyytymään muilta jääneisiin rippeisiin. Hän on aina jäänyt parhaan ystävänsä Lilin varjoon. Lili suunnittelee kirjan kirjoittamista ja uutta uraa suomen Martha Stewartina. Ystävykset järjestävät yhdessä illalliset hieman ennen Emmin kesäloman alkua. Illallisen on tarkoitus olla Lilin uuden uran ponnahduslauta. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin oli suunniteltu.

Ilta on Emmin elämän käännekohta. Hän alkaa pitää ruokablogia, tutustuu uusiin ihmisiin ja saa hämmentävän työtarjouksen. Kesän edetessä Emmistä kuoriutuu uusi ihminen, jota edes hänen yhtävänsä eivät tahdo tunnistaa. Enää hän ei tahdo tyytyä muiden rippeisiin.

" Ei ajatuksissa pettäminen ole pettämistä. Eihän vain omassa mielessä syöty leivoskaan lihota!"

Kirjaa lukiessa tulee lähes nälkä, sillä Luhtanen on kuvaillut ruokia houkuttelevalla tavalla. Tapahtumat pyörivät vahvasti ruoan ympärillä ja jokainen luku onkin nimetty hauskasti kappaleessa mainitun ruoan mukaan.

Kevyttä luettavaa näin sunnuntaipäiväksi. Tapahtumat soljuivat mukavasti eteenpäin. Tapahtumien kulku on melko ennalta-arvattavissa, mutta loppu pääsi yllättämään täysin. Kirjan loppu antoi kuitenkin mahdollisuuden jättää mielikuvituksen lentämään ja miettimään miten Emmin elämä tulee jatkumaan.  

Sari Luhtanen: Murusia
Tammi 2013, s. 224