Donna Leon: Unelmien tyttö

Tutustuin viime kesänä ensimmäistä kertaa Leonin kirjojen kautta venetsialaiskomisario Guido Brunettiin. Pidin heti Leonin kirjoitustavasta, erityisesti tavasta kuvailla Venetsiaa ja venetsialaisia. Tämä kirja teki kuitenkin poikkeuksen. Odotin viihdyttävää lukukokemusta ja kirjan takateksti lupaili jälleen taattua nautinnollista dekkarikokemusta. 

”Sateisena aamuna komisario Brunetti ja ispettore Vianello hälytetään Canal Grandelle, jostsa he löytävät pienen tytön hukkuneena. Tapaus mutkistuu heti alkuunsa, sillä kukaan ei ole ilmoittanut lasta kadonneeksi, eikä kukaan ole kaivannut varastettuja esineitä, jotka löytyvät lapsen hallusta.”

Kirjassa on kaksi juonta. Ne eivät kuitenkaan kulje rinnan tai liity mitenkään toisiinsa. Tai sitten tämä jäi minulta täysin huomaamatta. Brunettin veljen vanha ystävä, joka toimii pappina tulee eräänä päivänä pyytämään palvelusta. Hän pyytää Brunettia tutkimaan erästä epäilyttävää pappismiestä. Ystävä pelkää tämä huijaavan ihmisiltä rahaa ja toivoo, että toiminta saataisiin loppumaan. Epäilyttävän "lahkonjohtajan" tutkiminen jää melkein unohduksiin, kun pieni tyttö löydetään hukkuneena. Odotin pitkään mielenkiintoista juonenkäännettä, joka sitoisi tutkimukset yhteen ja toisi eloa kirjaan. Se kuitenkin antoi odottaa itseään…. 

Kirjan takakannessa maalailtuihin tapahtumiin päästään vasta yli 100 sivun jälkeen. Tässä kirja hieman piristyi, mutta melko tahmea se oli loppuun asti. Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen Leonin kirjoittama kirja, jonka luin. Tämän perusteella olisi jäänyt viimeiseksi, mutta taidan vain siirtyä seuraavaan. Ehkä seuraava käteeni osuva hänen kirjoittamansa kirja on jälleen yhtä hyvä kuin muutama edellinenkin.

Donna Leon: Unelmien tyttö

The Girl of His Dream 

suom. Kristiina Rikman

Otava 2010, s. 286

Denise Mina: Ampiaiskesä

Onneksi annoin Minan kirjoille vielä mahdolllisuuden. Ampiaiskesä oli mielestäni huomattavasti parempi kuin aikaisemmin lukemani yksin yössä. Kirjoitustyyli oli tietenkin hyvin samanlainen, mutta siihen oli jo tottunut ja aikaisemmin häirinneet asiat eivät enää juuri haitanneet.

Kirja jatkoi rikosylikonstaapeli Alex Morrown tutkimuksia. Hän on saanut asiat selvitettyä miehensä kanssa ja odottaa kaksosia. Odotin innokkaasti lisää Alexin sukulaisuussuhteiden sekoittumista tutkimuksiin, mutta tässä kirjassa niille ei annettu juurikaan jalansijaa. Hänen yksityiselämästään ei ole juuri kirjoissa kerrottu, mutta tuon vähänkin odottaa koko ajan sekoittuvan jollakin lailla tutkimuksiin. Minut on täysin koukuttanut tämä "hyvä sisko - paha veli" -asetelma. Alexin velipuoli on kuvattu kirjassa rikolliseksi, jota Alex ei halua elämäänsä. Kirjan lopussa hän kuitenkin aikoo suostua palvelukseen, jota hänen veljensä on pyytänyt. Enempää siitä ei sitten kerrottukaan. Suunnitelmani jättää tämän kirjailijan kirjat täysin taka-alalle on alkanut pahasti rakoilla.

Tapahtumat alkavat kun Glasgow'n hienostoalueella lapsuudenkodissaan murhataan raa'asti prostituoituna toiminut Sarah Erroll. Lähes samaan aikaan Kentissä miljonääri hirttää itsensä. Kaukana toisistaan tapahtuneiden kuolemantapausten välillä alkaa löytyä hiljalleen yhdistäviä tekijöitä. Molemmat kuolleet ovat tunteneet toisensa hyvin. Raa'an surman takana näyttäisi olevan Alexin lapsuudenystävän kaksi lasta. Ainakin Alexin esimiehen mielestä. Kaiken keskellä poliisiasemalla on kapinahenkisyyttä ja Alex pyrkii pysymään poissa ristitulesta.

Kirjassa on hieno tarina sisäoppilaitokseen suljetusta nuoresta pojasta, joka ei ollut kotona kokenut rakkautta. Hän oli tuntenut riittämättömyyttä ja pelkää nolaavansa itsensä ja näin saavansa epäilyttävän maineen. Viimeisenä pisarana hänen isänsä nitistää hänet, tuhoaa hänen minuutensa... Nuoren pojan on kasvettava aikuiseksi ja kohdattava jälleen perheensä.

Olin täysin yllättynyt, että pidin kirjaa lopulta todella hyvänä. Tartuin siihen hieman hällä väliä asenteella, mutta lupaava alku vei heti mennessään. Omia suosikkejani eivät ole kirjat, joissa murhaaja tiedetään alusta alkaen, mutta loppu pelasti kaiken. Odotin hieman vaisua loppua tapahtumien selvittyä, mutta se oli kaikkea muuta. Parin viimeisen lyhyen kappaleen aikana selviää, mitä kullekin kirjan hahmolle on tapahtunut ja kuitenkin se vielä kääntää kaiken päälaelleen. Loistava lopetus kirjalle.

Osallistun tällä  Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteeseen.

Denise Mina: Ampiaiskesä
The End of the Wasp Season 2011
suom. Juha Ahokas
Like 2012, s. 397

Denise Mina: Yksin yössä

Kerrankin osasin aloittaa sarjan lukemisen ensimmäisestä kirjasta. Tämä kirja siis tuli valittua lähinnä sarjan seuraavan kirjan vuoksi. Ampiaiskesä olisi seuraavaksi luettavana.

Kirja aloitti rikoskonstaapeli Alex Morrow'n tutkimuksista kertovan sarjan. Alex on naimisissa oleva 35-vuotias nainen, joka on koko poliisiuransa ajan pyrkinyt pitämään menneisyytensä ja sukulaisuussuhteensa salassa. Omakaan parisuhde ei ole parhaimmalla tolalla ja kotiin ei kiinnosta mennä.

Eräänä iltana Alexin synnyinseudulla kaksi naamioitunutta miestä hyökkää erääseen taloon.  Hyökkääjät etsivät Bobia, mutta talossa ei asu ketään sen nimistä. Hyökkääjien kuljettajana on nisti, eivätkä he itsekään ole aikaisemmin tehneet mitään vastaavaa. Kaikki tuntuu menevät väärin jo valmistautuessa iskuun. Bobia etsiessä tapahtumien kulku lähtee entistä enemmän kulkemaan väärään suuntaan. Vahinkolaukaus, väärän miehen kaappaaminen, nistin tunarointi auton kanssa...

Alex Morrow toivoo saavansa tapauksen tutkittavakseen, mutta se annetaan hänen kollegalleen. Miehelle joka ajattelee vain uraansa eikä halua muiden keräävän lainkaan kiitosta tutkimuksista. Varsinkin Alexin saadessa jonkin idean tai keksivän jotakin, hänet jyrätään häpeilemättömästi taka-alalle. Kireät välit tutkinnassa ovat vähällä sotkea tutkimuksia eikä esimieheltä tule kiitosta. Kollegoiden tulee selvittää välinsä ja unohtaa erimielisyytensä.

Kirjan juoni oli hyvä, mutta en pitänyt kerrontatavasta. En saanut juuri otetta kirjasta ja lukeminen jäi pintapuoliseksi. Kaapatun ja toisen kaappaajaan haaveilujen sekoittuminen tapahtumiin häiritsi. Myös muiden henkilöiden ajatukset risteilivät sinne tänne kappaleiden välillä. Samalla tavalla omatkin ajatukset haahuilivat kirjaa lukiessa. Välillä huomasi lukeneensa sivun, vaikka ajatukset olivat aivan muualla. Oli palattava takaisin ja luettava uudelleen.

Kaiken uhalla ajattelin antaa vielä Minan kirjoille mahdollisuuden. Olen "kuullut" niistä hyvää ja hahmona Alex vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Denise Mina: Yksin yössä
Still Midnight 2009
suom. Juha Ahokas
Like 2011, s. 351

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Majakkamestarin tytär on Rosmanin esikoisteos, joka aloittaa rikostutkija Karin Adlerista kertovan dekkarisarjan. Luen harvoin kirjojen takatekstejä ja usein valitsenkin kirjat pelkän kannen perusteella. Tästä syystä myös Rosmanin kirjat on tullut luettua väärässä järjestyksessä, mutta ei se juuri vaikuttanut lukukokemukseen. Viime vuoden puolella luin jo uusimman Porto Francon vartijan, joka kertoi myös Adlerin tutkimuksista.

Karin Adler saa ensimmäisen tapauksensa hoidettavakseen kun pieneltä saarelta Mastrandin kupeesta löytyy ruumis. Saarella kunnostettavan vanhan majakanvartijoiden ruokakellarin seinä romahtaa ja toiselta puolen paljastuu osa kellaria sekä muumioitunut ruumis. Nopeasti selviää ruumiin henkilöllisyys ja kuolinsyy. Pian myös selviää, että murhasta on kulunut niin paljon aikaa että rikos on jo vanhentunut. Tapahtuu kuitenkin toinen murha ja selviää, että murhat liittyvät toisiinsa.

Kirjassa kulkee useampi tarina rinnakkain. Tietenkin Adlerin tutkimuksista ja yksityiselämästä kertova tarina, kuolleen miehen Arvidin, von Langerin perheen, saksalaisen Markuksen, joka oli Ruotsissa etsimässä vanhempiaan sekä Putten ja Anitan aarteenmetsästys tarina. Lähes koko kirja  tuntui tästä syystä hirveän sekavalta. Lyhyitä pätkiä jokaisesta vuorollaan. Tarinoihin oli jätetty aukkoja sinne tänne ja se vain ruokki mielikuvitusta omalla kohdallani.Nämä kaikki kertomukset liittyivät varsinaisesti vasta aivan lopussa yhtenäiseksi kertomukseksi. Tapa jolla tarinat kietoutuivat lopulta yhteen oli hieno. Lukiessa yritin useampaan kertaan saada yhdistettyä kertomuksen eri palaset, mutta se oli lähes mahdotonta. Päättelykykyni ei vain riittänyt siihen.

Adlerin elämä kokee heti kirjan alussa käänteen kun pitkäaikainen kihlaus Göranin kanssa purkautuu. Hän muuttaa yhteisestä kodista veneeseen asumaan. Veneessä asuessaan hän on aivan tapahtumien keskipisteessä ja sattumalta ystävystyy tapahtumien kulussa oleellisesti mukana olevien ihmisten kanssa. Vaikka kirjan päähenkilönä toimii Adler, on sivuhenkilöitä niin runsaasti ettei hänestä juuri saa kunnon otetta. Kahden hänen tutkimuksistaan kertovan kirjan lukemisen jälkeen en ole vielä saanut hänestä juurikaan mitään irti. Harmi sinänsä, kirjat ovat muuten olleet erittäin viihdyttäviä...

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Fyrmästarens dotter 2009
suom. Anu Koivunen
Bazar 2011, s,335

Marie Hermanson: Laakso

Daniel on opettajana toimiva entinen tulkki. Hänellä oli myös kaksoisveli, mutta heidät oli erotettu jo pieninä. He olivat aina olleet kuin toistensa peilikuvat, mutta luonteeltaan täysin erilaiset. Daniel asui lapsuutensa äitinsä kanssa ja Max isänsä. He näkivät vain kerran vuodessa yhteisillä syntymäpäivillään, mutta vanhemmiten olivat vieläkin vähemmän tekemisissä. Daniel ei halunnut olla kaksonen, ei varsinkaan identtinen.

"Kun kirje tuli, Daniel luuli ensin että se oli lähetetty Helvetistä."

Eräänä päivänä Daniel saa Maxilta kirjeen, jossa tämä pyytää häntä vierailulle Himmelstalin yksityisklinikalle Itävaltaan. Ilmaiset lennot, käynti veljeä tervehtimässä ja sen jälkeen viikon loma Alpeilla ei kuulostanut ollenkaan huonommalta Danielin mielestä. Heti perille saavuttuaan Daniel huomaa muiden ottavan asiat hoitaakseen. Klinikan henkilökunta pitää itsestään selvyytenä, että hän majoittuu klinikan vierashuoneisiin ja Max haluaa hänet omaan mökkiinsä.

Illan kuluessa hän huomaa viihtyvänsä pitkästä aikaa veljensä seurassa. Seuraavan päivän poistuminen klinikalta vaihtuu kalastukseen veljen kanssa ja Danielille selviää, miksi Max halusi hänen tulevan käymään. Maxilla on ongelmia maksaa klinikan laskua ja hänen tulisi päästä pariksi päiväksi pois selvittääkseen raha-asiansa. Hän ei kuitenkaan pääse poistumaan ennen kuin on maksanut laskunsa. Daniel kuvittelee ettei voi auttaa ennen kuin kuulee Maxin epäilyttävän ehdotuksen. Jo pieninä kaksoset leikkivät vaihtamalla rooleja ja esittämällä toisiaan.

Ilman varsinaista lupausta Daniel huomaa heräävänsä Maxina seuraavana aamuna tämän lähdettyä jo aikaisin häntä esittäen pois laaksosta. Vain muutama päivä upeassa laaksossa hermoromahduksen saaneiden yrityspomojen kanssa ei luulisi olevan haasteellista. Heti ensimmäisenä aamuna hän kuitenkin huomaa, että jo muutamassa hetkessä voi saada ongelmia aikaiseksi.

Päivät kuluvat ja Maxia ei kuulu takaisin. Hiljalleen Danielia alkaa epäilyttää myös asiakkaiden henkilöllisyydet yritysjohtajina ja henkilökunnan mielenterveys. Kaikki ei taidakaan olla aivan niin kuin Max on kertonut.

Tämä kirja oli todella koukuttava. Luin sen lähes yhdeltä istumalta, vaikka varsinaisesti tapahtua alkoi vasta lähemmäs sata sivua luettuani. Henkilökuvaukset, Himmelstalin upean luonnon kuvailu, mutta myös odottava jännitys tapahtumien kulusta tekivät lukukokemuksesta viihdyttävän. Mielestäni oli hienoa, että kirjassa ei mässäilty kaikilla mahdollisilla julmuuksilla, vaikka kaikki ainekset siihen olisi ollut. Pahoja asioita tapahtui, mutta ne mainittiin lähes ohimennen.

Kaikki ennalta-arvattavuus karisi kirjaa lukiessa ja se vain teki siitä entistä kiinnostavamman. On vaikea kuvailla kirjaa ilman että paljastaisi liikaa ja pilaisi muitten lukukokemuksen. Voin kuitenkin vain suositella kirjaa kaikille. Jos jokin huono puoli kirjasta olisi löydettävä, olisi se ehdottomasti aivan loppu. Jäin odottamaan vielä hieman jotakin. Lisäksi olisin kaivannut lisää upean miljöön kääntöpuolen kuvailua varsinkin lopussa.

Marie Hermanson: Laakso
Himmelsdalen 2011
suom. Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2012, s. 393

Jørgen Brekke: Armon piiri

Tämän kirjan hotkasin yhdellä kertaa. Hyvä juoni ja mielenkiintoiset juonenkäänteet pitivät mukanaan loppuun saakka. Tähän kirjaan oli saatu mahdutettua aivan kaikki mahdollinen, katoamisia, kidnappaus, julmia murhia, hyväksikäyttöä, seksiä, päihteitä, syöpä, epäonnistuneita avioliittoja, pettämistä ja vaikka mitä muuta. Kaikki vielä nivotaan hienosti yhteen monen sadan vuoden takaisiin asioihin.

1528 kerjäläismunkki palaa synnyinmaahansa Norjaan. Hänen on tarkoitus etsiä Bergenistä parturi, joka omistaa sen hetken parhaat veitset. Nuorena kerjäläismunkin äiti oli pyytänyt parturia ottamaan hänet mukaansa lähtiessään Norjasta. Nuoruutensa munkki matkusteli parturin kanssa kunnes heidän tiensä erosivat huonoissa merkeissä. Vuosien jälkeen hän päätti etsiä parturin ja tämän veitset käsiinsä.

Vuonna 2010 tapahtuu kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa julmaa murhaa. Toinen yhdysvalloissa Richmondissa Edgar Allan Poe -museossa ja toinen Norjassa Trondheimissa Gunnerus -kirjastossa. Yhdysvalloissa rikosta tutkii muiden mukana Felicia Stone, jonka pääepäilty tuo mukanaan menneisyyden haamuja ilmestyessään kuvioihin. Johtolangat vievät Felician Norjaan kaupunkiin, joka hänen mielestään muistuttaa autiomaata. Vuoristo, vohvelit ja työskentely paikallisen tutkijan kanssa auttavat Feliciaa kohtaamaan syyllisten lisäksi myös menneisyytensä.

Norjassa murhaa tutkii juuri sairaslomalta palannut Odd Singsaker. Aivokasvainleikkaus on vienyt muistin mennessään. Hänen on vaikea muistaa, että hänen pääepäiltynsä Jon Vatten oli muutamia vuosia sitten myös pääepäiltynä vaimonsa ja poikansa katoamisen yhteydessä. Oddin on vaikea ajatella muita syyllisiä, vaikka johtolangat osoittavatkin muualle kuin Vatteniin.

Kirja tuntui aluksi melko sekavalta, kuten yleensäkin useampien tarinoiden yhdistyessä. Nopeasti tapahtumat kuitenkin alkoivat nivoutua yhteen ja tarinoita yhdistävät tekijät tulivat hienosti esiin. Juuri kun oli saanut selvyyden tapahtumista ja niitä oli helppo seurata, otettiin tarinaan lisää ulottuvuuksia. Osa tarinan tapahtumista tuntui turhilta juonen kannalta, mutta ne eivät kuitenkaan vieneet häiritsevän paljoa tilaa muilta tapahtumilta. Toisaalta ne myös antoivat mahdollisuuden juonelle kääntyä aivan eri suuntaan kuin se lopulta meni ja samalla vaikeutti tapahtumien ennakoitavuutta.

Juoni oli mielenkiintoinen ja tarina sitoi hienosti historian, kirjallisuuden ja murhat yhteen. Tapahtumat olivat hetkittäin ennalta arvattavissa, mutta tämä ei latistanut lukukokemusta. Syyllisten ja motiivien paljastuminen lopussa oli mielenkiintoisella tavalla rakennettu. Omat arvailut syyllisestä menivät useampaan kertaan väärin ja ennalta odotetut tapahtumat eivät mennetkään niin kuin kuvittelin.

Hieno lukukokemus kaiken kaikkiaan. Nopealukuinen ja tapahtumat etenivät vauhdilla. Juoni ei jäänyt junnaamaan paikalleen ja juonenkäänteitä oli vaikea ennakoida. Tosin pieni sillisalaatti kirja kyllä oli, mutta suurin osa sopi aivan loistavasti tarinaan. Jäin miettimään kumman tutkijan kertomus mahtaa saada jatkoa... Pienellä googlettamisella sekin selvisi ja nyt on seuraava Brekken kirja laitettu lukulistalle.

Jørgen Brekke: Armon piiri
Nådens omkrets 2011
suom. Katriina Huttunen
Johnny Kniga 2011, s. 333

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Frank Schoellerin ovikello soi keskellä yötä. Oven takana on poliisi, jolla on asiaa hänen veljenpojastaan. Myöhemmin samana yönä veljenpoika Alec saa soiton Frankilta ja pyytää kotiin. Alec huomaa heti jonkin olevan vialla ja lähtee heti. Päästyään perille, hän löytää Frankin kidutettuna kuoleman kielissä. Ennen kuolemaansa Frank ehtii antaa Alecille vanhan kirjan, jota ei saa antaa poliisille. Ennen poliisien saapumista Alec piilottaa kirjan ja väittää Frankin olleen jo kuollut kun hän saapui paikalle. Hautajaisissa Alec vannoo etsivänsä murhaajan. 

Frankin antama kirja on 1600-luvulla valmistettu tulppaanikaupan luettelo. Harvinainen kirja johdattaa Alecin vanhojen ystäviensä luokse Hollantiin tulppaanien jäljille. Alecin ollessa nuori, hänen vanhempansa kuolivat ja Frankista tuli hänen huoltajansa. Selvittäessään kirjan merkitystä ja yhteyttä setäänsä, Alec huomaa kuinka huonosti hän on tuntenut tämän.

Tapaukseen on sotkeutunut myös muita Frankin tuttuja, jotka ovat myös vaarassa. Juuri kun Alec on aikeissa tavata miehen, jolta voisi saada selvyyttä Frankin tekemisiin, löytyy mies kuolleena. Samalla Alec tapaa kuolleen miehen tytärpuolen Taran. Tämä on kauhuissaan ja pelkää henkensä puolesta. Hän ei ymmärrä kuka olisi halunnut murhata hänen isäpuolensa. Alecin epäilykset kuitenkin heräävät Taran suhteen.

Pidin kirjasta! Se oli nopealukuinen ja juonenkäänteet veivät mennessään. Siitäkin huolimatta, että juoni oli hyvin samantapainen kuin monessa muussakin kirjassa. Joku murhataan ja hän jättää jollekin toiselle vihjeen jostakin. Tämä alkaa selvittään vihjettä ja ajautuu hengenvaaraan. Murhaaja puolestaan lähtee jahtaamaan kaikkia, jotka tietävät asiasta jotakin. Tämä kirja pääsi yllättämään vielä aivan viimeisilläkin sivuilla. 

Tarinaan yhdistetyt tulppaanit ja niiden historia toivat uutta mielenkiintoista ulottuvuutta. On hienoa, että tapahtumat ja ihmiset pohjautuvat osittain todellisuuteen ja historiaan. Tämä tekee kirjasta entistä mielenkiintoisemman. Hermans on onnistunut mielestäni loistavasti yhdistämään kaksi erillistä kertomusta. 1600-luvulta murhalla alkanut tarina sulautuu hienosti tämän päivän tarinaan. Niiden yhteys rakentuu pikku hiljaa ja melkein 400-vuotta vanhat tapahtumat vain pohjustavat kirjan varsinaista kertomusta, eikä vie tästä liikaa huomiota.

Kirjan hahmot eivät puolestaan antaneet paljoa. Pieni kolmiodraama sekoitettuna tarinaan, ei tuonut siihen varsinaisesti mitään lisää. Sen olisi yhtä hyvin voinut jättää myös pois. Tai vaihtoehtoisesti hyödyntää se paremmin tapahtumien kulussa. Tässä en huomannut sillä olevan mitään vaikutusta tapahtumiin. Häiritseväksi jäikin, etteivät kirjan hahmot reagoineet juurikaan asiaan. Hahmoista olisi varmasti saanut myös enemmän irti, kuin niistä kirjassa nyt otettiin. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan Hermansin muuta tuotantoa.

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Het tulpenvirus 2010

suom. Sanna wan Leeuwen

Bazar 2012, s.  332

Agatha Christie: Teetä kolmelle

Elinor Carlisle on saanut kirjeen, joka sisältää varoituksen. Häntä varoitetaan muuan tytöstä, joka mielistelee hänen tätiään perintörahojen toivossa. Mikäli Elinor ei tekisi mitään, hän saattaisi menettää perintönsä. Hän tajuaa ettei ole aikoihin käynyt tapaamassa tätiään ja lähtee tämän luokse kihlattunsa Roddy Welmanin kanssa.

Tätinsä luona Elinor ja Roddy tapaavat kirjeessä mainitun tytön Mary Gerrardin. Kaikki kolme ovat olleet lapsuudessaan ystäviä. Roddy rakastuu Maryyn nähdessään tämän pitkän ajan jälkeen, mutta hän ja Elinor eivät viivy kauaa tädin luona. Täti kartanon rouva Laura Welman saa toisen halvauskohtauksen ja kihlapari palaa kartanoon. Rouva Welman ei ole tehnyt testamenttia ja pyytääkin seuraavaksi aamuksi asianajajan luokseen. Yllättäen Rouva Welman kuitenkin kuolee yön aikana ja testamentti jää tekemättä.

Roddyn rakkaus Marya kohtaan ei ole laantunut ja hänen ja Ellinoran kihlaus purkautuu. Ellinora viha Marya kohtaan kasvaa, mutta hän yrittää käyttäytyä kiltisti tätä kohtaan. Myytyään tätinsä kartanon Ellinoran tulee tyhjentää kartano. Samaan aikaan myös Mary on tyhjentämässä edesmenneen isänsä mökkiä ja nuoret naiset päätyvät nauttimaan yhdessä teetä ja voileipiä sairaanhoitaja Hopkinsin kanssa. Elinor ja Hopkins poistuvat kettiöön tiskaamaan ja Mary jää yksin. Tarjoiluhuoneeseen palatessaan he löytävät Maryn hyvin heikossa kunnossa. Lääkäri ehditään pyytämään paikalle, mutta mitään ei ole enää tehtävissä.

Maryn todetaan saaneen kuolettavan annoksen morfiinia ja Ellinor joutuu tästä syytteeseen. Hänen tätinsä nostetaan haudasta ja todetaan myös kuolleen morfiinin yliannostukseen. Tuomio on lähes varma ja Ellinor itsekin melkein kuvittelee olevansa syyllinen suunniteltuaan Maryn kuolemaa. Lääkäri Peter Lord on kuitenkin niin ihastunut häneen ettei toivo tämän joutuvan hirtetyksi. Lodr pyytääkin apua Hercule Poirotilta, jonka pienet harmaat aivosolut alkavat tutkia lähes selvää tapausta.

Kirja tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, mikä ei ole mitenkään erikoista Christien kirjojen kohdalla. Christie on yksi lempikirjailijoistani ja Hercule Poirot on mielestäni paras hänen luomistaan hahmoista. Vielä kun David Suchet on Poiron roolillaan luonut niin hyvän mielikuvan pienestä munan muotoisen pään omaavasta belgialaisetsivästä. Kyllä, olen nähnyt hänen roolisuorituksiaan ennen kuin olen lukenut yhtään Porotista kertovaa kirjaa. En tiedä millaisen kuvan olisin luonut tästä viiksillään ja älynlahjoillaan ylpeilevästä miehestä ilman Suchetia. Vaikka yleensä kirjat ovat elokuvia parempia, ovat Christien kirjoihin perustuvat Poirotista kertovat elokuvat tästä poikkeus. Mielestäni niin kirjat kuin elokuvatkin painivat lähes samassa sarjassa.

Olen lukenut paljon Christien tuotantoa ja vain muutamia on enää lukematta. Myös tämän kirjan olin lukenut aikaisemminkin, mutta juonenkäänteet olivat jo karisseet mielestäni ja kirja oli yhtä kutkuttava kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tämä ei mielestäni ole aivan hänen parasta tuotantoaan, mutta yhtä koukuttava kuin muutkin kirjat.  Pidän Christien kirjoista mielenkiintoisten hahmojen lisäksi siitä, että jännitys jatkuu aivan loppuun asti ja murhaajaa on lähes mahdoton ennalta arvata. Tietoa epäiltyjen toiminnasta annetaan runsaasti, mutta omat pienet harmaat aivosoluni eivät ole vielä kertaakaan onnistunut yhdistämään näitä oikein ennen murhaajan esille tuomista. Pidän kirjoissa myös siitä, että niissä motiivit ja tapahtumien kulku tuodaan tarkasti esille.

Agatha Christie: Teetä kolmelle
Sad Cypress 1945
suom. Anna-Liisa Laine
WSOY 2011, s.233

Frode Grytten: Sylissä synkän virran

Tuntui kuin tämän kirjan lukeminen ei olisi edennyt lainkaan. Sopivaa iltalukemista, sillä aina alkoi väsyttämään otettuani tämän kirjan käteeni. Mietin jossain välissä, pitäisikö jättää lukeminen kesken, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää miksi nuori Peder Guttormsen on haluttu suistaa autollaan jokeen ja kuka sen teki. Olisin tietenkin voinut tyytyä ajatukseen, joka vallitsi Oddassa, johon tapahtumat sijoittuvat. Sen mukaan maahanmuuttajaserbit olivat riidan päätteeksi suistaneet Guttormsenin jokeen.

Odda on pieni kaupunki Norjassa. Se on hiljalleen kuolemassa pois. Teollisuus, jota joskus kaupungissa oli on raiskannut luonnon. Uimaan ei voi mennä, sillä vesi on saastunutta ja maisemat ovat muuttuneet. Työpaikkoja ei ole ja ihmiset lähinnä muuttavat pois. Ainoastaan maahanmuuttajat muuttavat tähän pieneen kaupunkiin.

Robert Bell on kotoisin Oddasta ja vaikuttaa yhtä kuolemankielissä olevalta kuin koko kaupunki. Hän on työhönsä kyllästynyt, liikaa alkoholia käyttävä, veljensä vaimosta haikaileva ja pasiansiin koukuttunut ylipainoinen paikallistoimittaja. Robert toimii kirjan kertojana muistellen elämäänsä Oddassa ja varsinkin hetkiä veljensä Irene-vaimon kanssa.

Nuoren Guttormsenin ajettua autollaan jokeen herää hetkellisesti myös kaupunki eloon. Lukuisia toimittajia ilmestyy kaupungin katukuvaan ja tapahtumista halutaan imeä kaikki irti. Mitään ei tiedetä, mutta uutisia turhasta saadaan silti tehtyä. Päätoimittaja ei kuitenkaan usko Robertin kykyihin tämän luokan uutisten osalta, joten hän lähettää paikalle lehden huippukuvaajan ja rikostoimittajan. Nämä alkavat yhdessä kaivella kaupungin asioita ja samalla Robertkin joutuu tulilinjalle. Robertin omat tutkimukset etenevät, mutta kuka häntä uskoisi. Ainoat silminnäkijät ovat Ronaldon pelipaitaan pukeutuva nuori nimetön maahanmuuttaja poika ja harhainen sillan alla asuva vanha Oddalainen.

Kirja ei ollut mitenkään perinteinen dekkari. Sen kerronta tapa tai kaupungin ihmiset eivät herättäneet mitään mielenkiintoa minussa. Pitkäveteinen kertomus pikkukaupungin historiasta ja sen rappeutumisesta kenenkään välittämättä. Vaikka syylliset lopulta tulevat ilmi, pääsevät he vastuustaan kuin koira veräjästä. Täysin tarkkaa syytä ja tapahtumien kulkua ei kirjassa edes tule esiin, mikä hieman harmittaa. Eniten minua aina kiinnostaa ihmisten motiivit tehdä asioita. Tässä niitä vain arvailtiin...

Frode Grytten: Sylissä synkän virran
Flytande bjørn 2005
Johnny Kniga 2007, s. 277

Walter Mosley: Valkoinen perhonen

Pidin kirjasta, vaikka se ei ollutkaan tapahtumien osalta jännittävimmästä päästä. Juoni oli mielenkiintoinen ja tapahtumien ajoitus 1950-luvun puoleen väliin toimi todella hyvin. En oikeastaan pitänyt kirjan päähenkilöstä Easy Rawlinsista. Tosin muistakaan kirjan henkilöistä ei noussut ketään erityisemmin esille. En oikein osaa sanoa syytä tähän. Ehkä ihmisten käytös toisiaan kohtaan ja tuon ajan eriarvoisuus loivat kuvan itsekeskeisistä ja ilkeistä ihmisistä.

 Eletään vuotta 1956. Easy Rawlins on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta. Hän on päättänyt jättää yksityisetsivät tehtävät ja mustien gettojen salaisuudet. Joskin hän edelleen salaa menneisyytensä, salaisen omaisuutensa sekä liikeasiansa vaimoltaan.

 Eräänä päivänä Los Angelesin poliisivoimien ylikonstaapeli Quinten Naylor tulee tapaamaan häntä. On tapahtunut murha, tai pikemminkin kolme, joissa poliisi tarvitsee Rawlinsin apua. Kolme nuorta iloluonteista naista on murhattu ja mahdollisesti raiskattu. Murhat eivät ole herättäneet lehdistön kiinnostusta, sillä murhatut mustat naiset eivät juuri ole uutisaiheita. Tästä syystä poliisi tarvitsee Rawlinsin apua. Hän pääsee paikkoihin, joihin poliisit eivät voi mennä. Hänelle kerrotaan asioita, joita poliiseille ei kerrota. Ei edes mustille poliiseille. Lisäksi hän tuntee alueen, josta tytöt on löydetty.

Rawlins kieltäytyy auttamasta poliisia, sillä hän on jättänyt ne hommat jo. Pian kuitenkin kuolee neljäs tyttö. Tällä kertaa vaaleaihoinen ja poliisit ovat jälleen Rawlinsin kimpussa. He syyttävät tapahtumista tämän parasta ystävää ja kiristävät Rawlinsin auttamaan heitä tutkinnassa. Rawlins ja Hiiri alkavat yhdessä tutkia nuorten naisten kuolemia. Tutkiessaan tapausta Easy Rawlins ja murhaaja tuhoavat molemmat sen mitä eniten rakastavat. Syyt heillä on erilaiset. Toinen salaa toimintansa häpeästä ja toinen ylpeytensä vuoksi.

Kirja herätti melko paljon ajatuksia muun muassa tuon ajan rasismista, prostituutiosta ja poliisien toiminnasta. Aihe toi hienosti esiin mustan väestön epäluulon valkoisia kohtaan. Valkoisten halveksunta ja eriarvoisuus mustiin nähden tuotiin esille muun muassa Rawlinsin asioidessa julkisissa palvelurakennuksissa. Ihmisten puheista ja käyttäytymisestä kuulsi läpi halveksunta, joskaan he eivät sanoneet mitään. Poliisit ja lehdistökin kiinnostuivat vasta murhista, kun uhrina oli valkoinen nuori nainen.
Pidätettäessä Rawlinsille ei kerrottu mistä häntä syytettiin, minne häntä milloinkin vietiin tai mitä yleensä tulisi tapahtumaan.

"Mä en puhu tästä valkoisten kanssa, hän sanoi.
Samaa olin kuullut aina. Puolet tuntemistani mustista olisi kävellyt kilometrin mutkan vain välttääkseen suoran kontaktin valkoisten kanssa. Minua ei hämmästyttänyt, etteivät edes valkoiset luottaneet toisiinsa. Minäkään en luottanut, joten miksi he luottaisivat?"

Walter Mosley: Valkoinen perhonen
White Butterfly 1992
Suom. Liisa Laaksonen
Loki 1998, s. 270

Osallistun tällä kirjalla Lukuiloa perhoslaaksossa -haasteeseen.

Anders de la Motte: Peli

Henke HP Pettersson on laiska, työtä vieroksuva, kolmekymppinen ruotsalaismies, jonka menneisyys ei ole aivan tahraton. Raha ei ole koskaan pysynyt hänen käsissään ja usein hänen sisarensa onkin joutunut auttamaan taloudellisesti. Eräänä päivänä HP löytää junasta puhelimen. Uusi puhelin, jota hän ei voi vastustaa. Tarkemmin tutkittuaan puhelinta, se alkaa puhua hänelle. Se pyytää häntä pelaamaan.

Harkittuaan asiaa HP lähtee mukaan peliin helpon rahan toivossa. Saadessaan arvostusta peliyhteisössä suorittamistaan tehtävistä hän alkaa haluta lisää kuuluisuutta ja fanien ihailua.  Rahasta tulee toisarvoista, vaikka olisi sillekin käyttöä. Tehtävät muuttuvat entistä haasteellisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Riskit kasvavat pelin edetessä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun eräässä tehtävässä hänen siskonsa joutuu vaaraan.

HP tajuaa mitä seurauksia hänen pelaamisellaan on ja rikkoo ensimmäistä sääntöä. Älä kerro Pelistä kenellekään peliyhteisön ulkopuoliselle. Hänet suljetaan pois pelistä, mutta hän haluaa kiihkeästi takaisin pelaamaan. Hän haluaa olla jälleen faniensa suosiossa ja tuntea adrenaliinin virtaavan tehtävien aikana.

Kirja on Anders de la Motten esikoisteos ja samalla trilogian ensimmäinen osa. Tässä yhdistyvät hänen entinen työnsä poliisina sekä nykyinen työ IT-alalla. Kertomus salaliittoteorioista, kuinka joku muu pyörittää koko maailmaa.

Kirja tempaisi heti alkuvaiheessa mukaansa. Valitettavasti sen ote laimeni kirjan edetessä, mutta ennen puolta väliä jälleen otti niskalenkin. Jännitys säilyi loppuun asti ja aivan viimeisille sivuille sai kokea vielä yllätyksiä. Kirjan loppuvaiheessa oli itsekin melkein valmis uskomaan salaliittoteoriaan ja hankkimaan prepaid liittymän, hävittämään jäsen- ja etukortit, nostamaan tilin tyhjäksi ja käyttämään vain käteistä.

Päähenkilö HP oli ärsyttävä. Aikuinen mies, joka koukuttuu nopeasti peliin ja jää odottamaan lisää pelin tuomaa hyvän olon tunnetta. Peliriippuvainen, joka ei ymmärrä tehtävien seurauksia. Hän kuitenkin kasvoi pelin ja kirjan edetessä ja muuttui mielenkiintoisemmaksi. Yksi kirjan raivostuttavimmista piirteistä oli HP:n puhetapa. Puhekieltä, jossa oli paljon englanninkielisiä ilmaisuja. Tyyli kyllä sopi HP:n puhetavaksi, mutta englanninkielisiä lainauksia oli aivan liikaa. Se osaltaan pilasi oman lukukokemukseni.

Kaikesta huolimatta, haluan kuitenkin tutustua trilogian muihinkin osiin.



Anders de la Motte: Peli
Geim 2010
Otava 2013, s. 397

P.D. James: Syystanssiaiset

Kirjan nappasin mukaani kirjastosta asiointipäivänäni palautettujen hyllystä. Onneksi, sillä sen vieressä oli myös Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka tapahtumiin syystanssiaiset ovat jatkoa. Saatuani ylpeys ja ennakkoluulon luettua aloitin heti tämän lukemisen. Hädin tuskin edes huomasi, että kirja ja kirjailija olivat vaihtuneet. Tosin tässä seurattiin pääasiallisesti herra Darcyn ajatuksia. Joka tapauksessa ihana Elizabethin ja herra Darcyn tarina sai jatkua...

Herra ja rouva Darcy ovat asuneet onnellisesti kuusi vuotta Pemberleyn kartanossa. Kartanon henkilökunta on ottanut rouvan lämpimästi vastaan kartanon emännäksi ja suunnitteilla on jokavuotiset lady Annen tanssiaiset. Tanssiaisten aattona illan vieton kartanossa keskeyttää huomion kiinnittyminen hurjaa vauhtia lähestyviin vaunuihin.

"Elizabeth ja muu seurue  kerääntyivät ikkunaan, ja he näkivät etäältä kiesit, jotka etenivät metsätietä pitkin kohti taloa keikkuen ja huojuen, sivulyhdyt loistaen kuin pienet liekit. Mielikuvitus täydensi sen, mitä ei pystynyt niin kaukaa näkemään - hevosten tuulen pörröttämät harjat, niiden vauhkot silmät ja pingottuneet lavat, kun vasemmanpuoleisen hevosen selässä istuva ajuri veti ohjaksista kaikin voimin. Kiesit olivat vielä liian kaukana, jotta pyörien ääntä olisi kuulunut, ja Elizabethista tuntui kuin hän olisi nähnyt tarunomaisten aavevaunujen, kuoleman pelätyn sanansaattajan, kiitävän ääneti kuun valaiseman yön halki.

Vaunut ovat juuri ja juuri pysähtyneet kun niistä nousee Elizabethin nuorempi sisko Lydia ulvoen, että hänen miehensä on murhattu. Lydian saavuttua kartanoon lähtevät miehet metsään etsimään kahta sinne kadonnutta miestä ja löytävätkin heidät. Lydian aviomies löytyy hengissä ja yltä päältä veressä parhaan ystävänsä ruumiin luota. Umpihumalassa hän väittää ystävänsä kuoleman olevan hänen syynsä. Myöhemmin hänet pidätetään ja häntä syytetään murhasta.

Herra Wickhamin ja Lydian avioliitto on kestänyt, joskin välillä heikoissakin oloissa avioitumisen jälkeen. Herra Wickham oli viettänyt lapsuutensa Pemberleyn kartanossa, mutta myöhemmin sotkenut asiansa ja välinsä herra Darcyn kanssa useammankin kerran. Hän ei ole sittemmin ollut tervetullut kartanoon, vaikka sukulaisuussuhteet  sitovatkin perheet yhteen. Herra Darcy on joutunut tuhlaamaan rahojaan useampaan kertaan Wickhamin vuoksi ja jälleen kerran hänen on autettava inhoamaansa ihmistä Elizabethin vuoksi...

Jossakin vaiheessa kirjan tyyli muuttui ja menetti mielenkiintonsa. Tietenkin vanhan klassikon ja uuden dekkarin tyylitkin ovat täysin erilaisia, mutta lupaavan alun jälkeen odotukseni olivat korkeammalla. Minua häiritsi pitkään metsässä ammutut laukaukset. Ase oli ollut kuolleena löydetyn kapteeni Dennyn hallussa miesten kadotessa metsään. Kuka oli metsässä ampunut ja miksi, sillä herra Wickhamin ei ollut saanut osumaa. Olisi voinut olettaa kapteenin ampuneen puolustuksekseen, mikäli herra Wickham hänet yritti tappaa. Kapteeniakaan ei oltu ammuttu. Kuka ampui ja miksi?  Kirjassa edettiin häiritsevän pitkälle oikeudenkäynnissä ennen kuin selvisi nuo ammutut laukaukset.

Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos se olisi säilyttänyt saman tyylin alusta loppuun. Tämä oli kirjan suurin miinus. En kuitenkaan mene teilaamaan koko kirjaa. Viihdyttävä lukukokemus, joka piti murhan täytenä mysteerinä lukijalle loppuun asti. Minunkaan vilkas mielikuvitukseni ei pystynyt kehittelemään kirjan juonenkäänteitä vastaavia kuvitelmia.

P.D. James: Syystanssiaiset
Death comes to Pemberley 2011
Otava 2012, s. 348

Nina Peura: Yöpakkasia

Jälleen uutuushyllystä mukaani tarttui kirja. Tämä on jo tosi uusi, sillä julkaisuvuosikin näyttää olevan vasta ensivuonna.

Hanna Hankimo on yläasteella historianopettajan sijaisena.Hän on toiminut sijaisena vasta syksystä asti kuten moni muukin sijainen koulussa. Hanna on usein viimeisenä paikalla tekemässä töitä. Eräänä aamuna koulun edessä odottavat poliisit. Sisällä selviää, että koulun uskonnnonopettja Matti on löytynyt kuolleena koulun takaa. Hannalla ja Matilla oli syksyllä lyhyt suhde, mutta se kuivui kasaan jo ennen vuodenvaihdetta. Vanha suhde ja epäilykset Hannan syyllisyydestä saavat tämän mielenkiinnon heräämään.

Hän alkaa tutkia tapausta saadakseen mielenrauhan ja puhdistaakseen oman maineensa. Kaikki eivät tästä ole tyytyväisiä ja Hanna pakotetaan sairaslomalle. Nyt hänellä on enemmän aikaa tutkia tapausta ja samalla jatkaa opintojaan palkan koko ajan juostessa. Hannalle selviää, ettei hän tiennyt Matista oikeastaan mitään ja koulun muistakin opettajista alkaa paljastua epäilyttäviä asioita.

Kirja ei mitenkään säväyttänyt. Hahmot olivat tylsiä ja nenänsä tutkimuksiin tunkeva neiti oli lähinnä vain ärsyttävän utelias. Todellisen aiheen selvittyä, melkein kirjan lopussa, teki mieli lopettaa lukeminen. Mielenkiinto asioiden selviämiseen kuitenkin sai minut jatkamaan lukemista. Lopullista selvyyttä murhaajasta ei koskaan kuitenkaan saatu, vai oliko se edes murha?

Nina Peura: Yöpakkasia
Mäkelä 2014, s. 192.