Tove Jansson: Kesäkirja

Kirja kertoo Suomenlahden saarella kesäänsä viettävästä Sophiasta, hänen isoäidistään ja isästään. Näin ainakin kerrottiin kirjan takatekstissä, mutta isästä ei juuri kirjassa kerrottu. Hän vietti kesänsä saarella, mutta töitä tehden. Sophia ja hänen isoäitinsä sen sijaan tutkivat, leikkivät ja seikkailivat saarella. Isoäiti nautti saaressa asumisesta, sen luonnosta ja kaikista sen yksityiskohdista. Hänellä oli hyvä mielikuvitus ja hän mielellään lähti leikkiin mukaan.Vanhetessaan isoäiti ei enää jaksanut leikkiä Sophian mukana, alkoi väsymään ja kangistumaan.

Sophia leikki mielellään saaressa ja halusi tutustua sen luontoon. Hän ei nuorena jaksanut keskittyä pitkään yhteen asiaan, mutta vanhemmiten jaksoi pitkiäkin aikoja kuunnella isoäitinsä tarinoita. Murrosikäisenä Sophia ja isoäiti viettivät kesän lähinnä tapellen. Tuntui kuin vanhempana hän ei välillä ymmärtänyt isoäitinsä jaksamattomuutta lähteä samalla tavalla leikkeihin mukaan kuin aikaisemmin.

Isästä ei sitten olekaan juuri sanottavaa. Hän teki töitä ja jossakin vaiheessa hän innostui puutarhanhoidosta. Hän hankki erilaisia kukkia ja kasveja saarelle, rakensi kastelujärjestelmiä ja kuivana kautena oli valmis hakemaan kasteluvettä kauempaakin. 

Kirjassa aika kului ja Sophia kasvoi pikkutytöstä teini-ikäiseksi ja ehkä vanhemmaksikin. Ajankulumista oli kuitenkin vaikea seurata. Kirja alkoi keväästä ja päättyi syksyyn, mutta vuodet kuluivat kirjan edetessä. Jokainen uusi kappale ei kuitenkaan vaikuttanut vaihtuvan seuraavaksi kesäksi. Itse oletin pitkään kirjan kertovan yhdestä kesästä. Sitten ajattelin sen kertovan vain satunnaisesti heidän viettämistään kesistä saarilla, mutta siinä olikin jokin järjestelmällinen ajankulku, joka ei täysin avautunut minulle.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Toven kirja, joka ei kertonut muumeista. Ajattelin tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Kirjan takatekstin perusteella odotin kuitenkin hieman samanlaita kevyttä lukukokemusta ja muumeja muistuttavia hahmoja. Isoäidin oletin olevan kuin huolehtiva muumimamma, mutta hän olikin kaikkea muuta. Sophian kuvittelin olevan kuin muumipeikko ja muut lapset, mutta siinäkin menin hieman harhaan. Sophia oli hyvin määrätietoinen ja vilkas. Kun Sophia oli teini, tuntui kuin saarella olisi ollut kaksi pikku Myytä, joista toinen oli isoäiti.

Hieman pitkäveteisenä kirjana tästä oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Kirja kertoi vanhuudesta ja lapsuudesta, eikä missään vaiheessa herättänyt varsinaista mielenkiintoa. Hahmoihin en kyennyt mitenkään samaistumaan ja lopulta kirjasta ei jäänyt käteen oikeastaan mitään. Ehkä täytyy antaa vielä uusi mahdollisuus jollekin toiselle kirjalle Toven tuotannossa...

Tove Jansson: Kesäkirja
Sommarboken 1972
suom. Kristiina Kivivuori
WSOY 2002, s.143

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Mitä enemmän lukee muumikirjoja, sitä enemmän romuttuvat lapsena televisiosarjasta haalitut käsitykset. Kirjassa sisälsi yhteensä yhdeksän lyhyttä tarinaa. Näistä osa oli ennestään tuttuja televisiosta. Tietenkin hieman erilaisina ja jotenkin iloisempina tarinoina, kuin kirjassa.

Ensimmäisessä tarinassa, kevätlaulu, Nuuskamuikkusella on ongelmia keksiä kevätlaulua. Laulu oli jo useamman päivän odottanut hänen hattunsa alla, mutta hän ei ollut uskaltanut ottaa vielä huuliharppuaan esille. Laulu ei välttämättä onnistuisi, jos hän ottaisi harpun esille liian aikaisin tai liian myöhään. Samana iltana hänen on kuitenkin tarkoitus antaa tuon laulun tulla ja ensimmäistä kertaa soittaa se. Illalla yksin nuotiolla istuessaan Nuusmuikkusta kuitenkin häiritään eikä laulun soittamisestakaan tule mitään...

Toinen, kamala tarina, kertoi pienestä Homssusta, jolla oli vilkas mielikuvitus ja hän valehteli. Eräänä iltana hän kuitenkin karkaa kotoaan ja tapaa pikku Myyn. Kotiin Homssu palaa tyytyväisenä isänsä kanssa valehtelusta jotakin oppineena.

Vilijonkka joka uskoi kertoo Vilijonkasta joka on ostanut eräältä Hemulilta talon meren rannalta.  Hän pelkäsi asua talossa ja odotti onnettomuutta. Hän tiesi onnettomuuden tulevan ja pelkäsi sitä, kunnes se eräänä päivänä tulikin... Maailman viimeinen lohikäärme ja Hemuli joka rakasti hiljaisuutta kertovat juuri siitä mitä nimet sanovat. On hyvin vaikea lukea tarinoita, joiden hahmot poikkeavat välillä suurestikin itselle muodostuneista käsityksistä.

Kirjan kuudes tarina olikin ennestään hyvin tuttu ja se mukailikin lähes täysin aikaisempaa tietämystäni näkymättömän Ninni tytön tarinaa. Kerran pimeänä ja sateisena iltana Tuu-Tikki tuo muumitaloon pienen tytön, jonka hoiviinsa ottanut täti oli jäätävällä kylmyydellään ja ironisuudellaan säikyttänyt  näkymättömäksi. Kulkunen kaulassaan Ninni seuraa muumeja ja pääsee tekemään asioita, joita ei ole koskaan tehnyt. Hiljalleen hän alkaa tulla jälleen näkyväksi, mutta tekevät muumit mitä tahansa hänen päänsä on näkymätön. Tietenkin lopulta Ninni tulee kokonaan näkyväksi, kuten varmasti kaikki tarinan tuntevat tietävätkin.

Hattivattien salaisuus kertoi eräästä Muumipapan seikkailusta hattivattien kanssa autioille saarille ja Sedrik oli Nipsun pehmolelu. Luovuttuaan Sedrikistä Nipsu kaipasi tätä kovasti ja piristääkseen häntä Nuuskamuikkunen yritti kertoa opettavaisen tarinan äitinsä tädistä. Tarinassa myös selviää miten ja mistä Nuuskamuikkunen on saanut huuliharppunsa.

Viimeinen tarinoista oli ehdoton suosikkini. Kuusi kertoi joulusta, jolloin muumit yleensä nukkuvat. Tänä kyseisenä jouluna heidät kuitenkin tullaan herättämään. Heille kerrotaan joulun olevan tulossa ja kaikki jotka he näkevät ovat suunniltaan ja lähes paniikissa. Kaikkien hössötys saa myös muumit huolestumaan. Tästä kertomuksesta tuli hyvin elävästi mieleen nykyinen joulunvietto kun täytyy olla kuusi ja ruokaa ja lahjoja. Ja tietenkin se, kuinka ihmiset juoksevat hulluina kaupoissa aivan viimeisiin minuutteihin asti. Vaikka muumit eivät ymmärtäneet joulua, he järjestivät ikimuistoisen joulun pienelle Nyytille ja tämän sukulaisille sekä ystäville.

Vasta tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että usean tarinan tapahtumat sijoittuvat iltaan tai alkavat illasta. Vaikka nämä olivat lyhyitä ja kirja oli nopeasti luettu, minulla kului hirveän monta päivää tämän kanssa. Syytä en oikeastaan tiedä, luin näitä kuin iltasaduksi. Ottaessa muumikirjan käteen, ja vielä lastenkirjan, kuvittelee lukevansa hauskoja ja iloisia tarinoita pulleista valkoisista peikoista. Näistä vain parissa oli muumeja ja tarinatkaan eivät olleet kovin iloisia.

Jokainen tarina oli hyvin opettavainen. Lastenkirjaksi voisi kuvitella niiden olevan hieman liiankin syvällisiä. Itse en olisi ymmärtänyt tarinoiden merkitystä lapsena. En tiedä oliko tämä iloinen yllätys muumikirjojen saralla vai pettymys. Ehkä hieman molempia...

Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Det osynliga barnet 1962
suom. Laila Järvinen
WSOY1991, s.167

Tove Jansson: Taikurin hattu

Taikurin hattu on ehdottomasti ollut paras muumitarinoista lapsuudessani. Minulla oli tämä jopa VHS:nä, mutta en käsitä miksi en ole aikaisemmin tätäkään tarinaa lukenut kirjana. Tämä asia on nyt kuitenkin korjattu ja tarina oli edelleen yhtä hyvä kuin lapsena.

Kirjassa Muumipeikko ystävineen löytää vuoren huipulta hienon mustan silinterihatun, Taikurin hatun. Vietyään hatun muumitaloon, se päätyy paperikoriksi. Kaikki mikä viettää tarpeeksi pitkän ajan hatussa alkaa muuttua ja muumitalossa tapahtuukin kummia. Mielestäni oli huvittavaa, että paperikoriin laitettiin muun muassa kananmunankuoria. Ehkä oma ajattelu kierrättämisestä ja paperikorin käytöstä menevät tässä sekaisin sanan paperikori kanssa. Ei saisi takertua pikkuseikkoihin.

Leikiessään piilosta Muumipeikko menee hattuun piiloon ja muuttuu kumituseläimeksi. Onneksi hatun taiat ovat vain tilapäisiä ja kaikki muuttuu takaisin ennalleen. Hattu päätetään heittää jokeen, jotta siitä päästäisiin eroon, mutta Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen käyvät hakemassa hatun takaisin. Tänä aikana se on ehtinyt muuttamaan jokivettä mehuksi ja kaloja kanarialinnuiksi. Se päätyy mutkien kautta hetkeksi takaisin muumitaloon ja sitä opitaan käyttämään hyödyksi.

Tiuhti ja Viuhti saapuvat muumilaaksoon salaperäisen matkalaukun kanssa, jonka sisältöä Mörkö havittelee. Hattu joudutaan antamaan Mörölle, jotta tämä jättäisi muumitalon pienet vieraat rauhaan. Heitä kuitenkin etsii myös joku muu...

Toinen muumikirja siis vasta luettuna ja jälleen opin muumeista uutta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että niiskut vaihtavat väriä mielialojensa mukaan. Kirjassa Niiskuneiti vaihtoi muutaman kerran väriään ja näin paljasti mitä mieltä asioista oli. Toinen erikoinen kohta kirjassa oli kun Muumipeikko totesi Nuuskamuikkusella olevan yösilmät. Näkikö Nuuskamuikkunen pimeässä kuin kissat vai oliko vain tottunut pimeään, sitä ei kirjassa kerrottu. 

Televisiossa pyörivien animaatioiden perusteella olen mieltänyt Nuuskamuikkusen pikkuvanhaksi tai jopa nuoreksi aikuiseksi, mutta kirjoissa hänestä saa erilaisen kuvan. Hän ei olekaan se rauhallinen ja viisas, jolta myös Muumipappa kysyy tarvittaessa apua. Hän ei myöskään polta piippua. Myös muiden muumilaaksossa asuvien luonteet vaikuttivat välillä hieman oudoilta. Piisamirotta nyt on piisamirotta, vanha ja kärttyinen, mutta myös muiden käytös oli välillä hyvin itsekästä ja töykeää. Aikaisempi mielikuva laakson asukkaista oli, että he ovat auttavaisia ja kilttejä toisiaan kohtaan.

Vaikka kirjan tapahtumat olivat vielä hyvässä muistissa, sen pienet eroavaisuudet piirrettyyn versioon tekivät siitä vain mielenkiintoisemman. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopealla tempolla, mutta oli silti helppo pysyä mukana tapahtumien kulussa. Pieni pettymys oli Pikku Myyn puuttuminen kirjasta. Jäänkin pohtimaan mitä uutta tietoa seuraava kirja mahtaakaan antaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu
Trollkarlens hatt 1956
WSOY 1991, s. 146

Agatha Christie: Teetä kolmelle

Elinor Carlisle on saanut kirjeen, joka sisältää varoituksen. Häntä varoitetaan muuan tytöstä, joka mielistelee hänen tätiään perintörahojen toivossa. Mikäli Elinor ei tekisi mitään, hän saattaisi menettää perintönsä. Hän tajuaa ettei ole aikoihin käynyt tapaamassa tätiään ja lähtee tämän luokse kihlattunsa Roddy Welmanin kanssa.

Tätinsä luona Elinor ja Roddy tapaavat kirjeessä mainitun tytön Mary Gerrardin. Kaikki kolme ovat olleet lapsuudessaan ystäviä. Roddy rakastuu Maryyn nähdessään tämän pitkän ajan jälkeen, mutta hän ja Elinor eivät viivy kauaa tädin luona. Täti kartanon rouva Laura Welman saa toisen halvauskohtauksen ja kihlapari palaa kartanoon. Rouva Welman ei ole tehnyt testamenttia ja pyytääkin seuraavaksi aamuksi asianajajan luokseen. Yllättäen Rouva Welman kuitenkin kuolee yön aikana ja testamentti jää tekemättä.

Roddyn rakkaus Marya kohtaan ei ole laantunut ja hänen ja Ellinoran kihlaus purkautuu. Ellinora viha Marya kohtaan kasvaa, mutta hän yrittää käyttäytyä kiltisti tätä kohtaan. Myytyään tätinsä kartanon Ellinoran tulee tyhjentää kartano. Samaan aikaan myös Mary on tyhjentämässä edesmenneen isänsä mökkiä ja nuoret naiset päätyvät nauttimaan yhdessä teetä ja voileipiä sairaanhoitaja Hopkinsin kanssa. Elinor ja Hopkins poistuvat kettiöön tiskaamaan ja Mary jää yksin. Tarjoiluhuoneeseen palatessaan he löytävät Maryn hyvin heikossa kunnossa. Lääkäri ehditään pyytämään paikalle, mutta mitään ei ole enää tehtävissä.

Maryn todetaan saaneen kuolettavan annoksen morfiinia ja Ellinor joutuu tästä syytteeseen. Hänen tätinsä nostetaan haudasta ja todetaan myös kuolleen morfiinin yliannostukseen. Tuomio on lähes varma ja Ellinor itsekin melkein kuvittelee olevansa syyllinen suunniteltuaan Maryn kuolemaa. Lääkäri Peter Lord on kuitenkin niin ihastunut häneen ettei toivo tämän joutuvan hirtetyksi. Lodr pyytääkin apua Hercule Poirotilta, jonka pienet harmaat aivosolut alkavat tutkia lähes selvää tapausta.

Kirja tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, mikä ei ole mitenkään erikoista Christien kirjojen kohdalla. Christie on yksi lempikirjailijoistani ja Hercule Poirot on mielestäni paras hänen luomistaan hahmoista. Vielä kun David Suchet on Poiron roolillaan luonut niin hyvän mielikuvan pienestä munan muotoisen pään omaavasta belgialaisetsivästä. Kyllä, olen nähnyt hänen roolisuorituksiaan ennen kuin olen lukenut yhtään Porotista kertovaa kirjaa. En tiedä millaisen kuvan olisin luonut tästä viiksillään ja älynlahjoillaan ylpeilevästä miehestä ilman Suchetia. Vaikka yleensä kirjat ovat elokuvia parempia, ovat Christien kirjoihin perustuvat Poirotista kertovat elokuvat tästä poikkeus. Mielestäni niin kirjat kuin elokuvatkin painivat lähes samassa sarjassa.

Olen lukenut paljon Christien tuotantoa ja vain muutamia on enää lukematta. Myös tämän kirjan olin lukenut aikaisemminkin, mutta juonenkäänteet olivat jo karisseet mielestäni ja kirja oli yhtä kutkuttava kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tämä ei mielestäni ole aivan hänen parasta tuotantoaan, mutta yhtä koukuttava kuin muutkin kirjat.  Pidän Christien kirjoista mielenkiintoisten hahmojen lisäksi siitä, että jännitys jatkuu aivan loppuun asti ja murhaajaa on lähes mahdoton ennalta arvata. Tietoa epäiltyjen toiminnasta annetaan runsaasti, mutta omat pienet harmaat aivosoluni eivät ole vielä kertaakaan onnistunut yhdistämään näitä oikein ennen murhaajan esille tuomista. Pidän kirjoissa myös siitä, että niissä motiivit ja tapahtumien kulku tuodaan tarkasti esille.

Agatha Christie: Teetä kolmelle
Sad Cypress 1945
suom. Anna-Liisa Laine
WSOY 2011, s.233

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!

Kirja kertoo jatkosodan kolmannen syksyn tapahtumista Sallan rintamalla Lapissa. Venäläiset pääsevät tekemään yllätyshyökkäyksen ja räjäyttämään suomalaisten parakkeja. Ne olivat kuitenkin tyhjillään, sillä sotilaat oli aikaisemmin komennettu ulos asemiin. Kaiken räiskeen ja paukkeen keskellä venäläiset ehtivät kolkkaamaan muutaman suomalaisen ja ottavat nämä vangeikseen.

Venäläiset vievät kolme suomalaista mennessään ja heidän peräänsä lähetetään välittömästi noin 100 miestä. Vankien selviäminen on epäselvää, sillä venäläiset ovat usein ampuneet tai hirttäneet vangit kun heitä on yritetty vapauttaa. He eivät myöskään vie mukanaan haavoittuneita vankeja, mikä heikentää vankien selviytymismahdollisuuksia. Matkalla sissit kohtaavat usein vihollisen partioita ja miehiä jää matkan varrelle.

Kun kirjasta oli luettuna hieman yli puolet, vankien kohtalot olivat selvinneet jo selvinneet. Ihmettelinkin tässä vaiheessa, onko loppu kirja jälleen suomalaisjoukkojen palaamista takaisin rajan yli Suomeen. Sissit saivat kuitenkin uuden tehtävän. Heidän tuli räjäyttää venäläisten tukikohta. Sissit löytävät rakenteilla olevia parakkeja ja päättävät räjäyttää ne oikean kohteen sijaan. Venäläiset kuitenkin huomaavat aikeet ja asettuvat odottamaan suomalaisia. Tehtävän suorittamisen jälkeen sisseillä alkaa verinen kotimatka.

Kirja alkoi sillä, että poliisi lähtee hakemaan vääpeli Männyn isää Severi Mäntyä kotoaan lepäämään sairaalaan. Samalla hän saa kuulla jonkun Mänty nimisen loukkaantuneen rintamalla, mutta etunimestä ei ole tietoa. Kirjan epilogissa Severille selviää, mitä hänen pojalleen on tapahtunut rintamalla. Odotinkin koko kirjan ajan saavani lukea mitä Severi tekee ja ajattelee odottaessaan tietoa pojastaan. Valitettavasti sitä joutui odottamaan aivan kirjan viimeisille sivuille asti.

Putosin muutaman kerran kärryiltä kenestä sissistä milloinkin puhuttiin. Jälleen oli paljon sissejä ja nimiä. Kirjaa sekoitti myös se, että joukot olivat kairassa hajallaan pienemmissä partioissa ja kaikkien liikkeitä ja toimia seurattiin erikseen. Välillä kyllä sai jännittää oikein kunnolla saavatko sissit pelastettua vangit, selviävätkö kohtaamisista venäläisten kanssa ja pääsevätkö takaisin Suomen puolelle, mutta marssikuvailut alkoivat kyllästyttämään.

Pidän kuitenkin edelleen kertomuksista sissien taisteluista rintamalla. Välillä tosin tuntui etteivät he olisi uskaltaneet puoliakaan tekemistään asioista ilman rohkaisuryyppyjä. Vähän väliä matkan varrella otettiin ryyppyjä vodkaa, romuskaa tai mitä kenellä olikaan mukana.

Reino Lehväslaiho: Ei tuumaakaan!
WSOY 2006, s. 370


Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Tove Jansson: Taikatalvi

Päätin aloittaa muumikirjoihin tutustumiseni näihin pakkaspäiviin sopivalla Taikatalvella. Aikaisemmin olen katsellut vain telkkarista muumeja, myös kirjaan perustuvan jakson. Nämä erosivat muistikuvieni perusteella jonkin verran toisistaan. Mielestäni tuntui oudolta Muumipeikon arkuus ja haluttomuus leikkiä lumessa. Se olikin suurin ja huomattavin ero. Hän tuntui olevan täysin vastakohta sille millaisen kuvan olin telkkarissa pyörivästä sarjasta saanut. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lukukokemukseen negatiivisesti.

Kirjassa muumit nukkuvat talviuntaan, kuten joka vuosi marraskuusta kevääseen. Jostakin syystä Muumipeikko herää eikä saa enää unta. Hän ei kuitenkaan saa muita perheestään hereille ja päättää lähteä ulos tutkimaan. Talvi on pelottava eikä Muumipeikko pidä siitä. Aurinko ja puiden vihreys on kadonnut. Kaikkialla on vain lunta ja jäätä. Hiljalleen hän alkaa tutustua Muumilaaksossa talvella viihtyviin asukkaisiin ja huomaa myös Pikku Myyn olevan hereillä.

Muumipeikko sinnittelee talven läpi kestiten ja majoittaen joukkoa erilaisia otuksia muumitalossa. Osa tulee läheltä ja osa kauempaa, kuten hiihtämisestä ja mansikkahillosta pitävä Hemuli. Tuu-tikki on muuttanut muumien uimamajaan merenrannalle ja auttaa niin metsän asukkaita kuin Muumipeikkoakin selviytymään talvesta. Hänellä on melko keskeinen rooli kirjassa ja Muumipeikko tuskin olisi selvinnyt talvesta ilman häntä. Sen sijaan Pikku Myy nauttii talvesta, eikä häntä juurikaan näy. Tämä oli valitettavaa, sillä Pikku Myy on ehdoton suosikkini hahmoista.

Juuri kun Muumipeikko alkaa tottua talveen ja pitämään siitä, on talven aika väistyä kevään tieltä.

Pidin kirjasta ja ihmettelin, miksi en ole aikaisemmin lukenut sitä. Hieno kertomus siitä kuinka jokin tuttu muuttuukin täysin tuntemattomaksi ja pelottavaksi. Kuinka muutoksiin tulee ja voi sopeutua. Lisäksi kirjassa oli upea Toven kuvitus, josta sai hyvän kuvan kaikkein pienimmistä ja erikoisimmistakin laakson asukkaista.

Jostakin kumman syystä olen aina kuvitellut muumien asuvan etelässä, mutta eihän täällä ole vuoria eikä talvella kaamosta. Kirjan alkulehdillä olikin kartta Muumilaaksosta talvella. Mietein, mahtaisiko jostakin löytyä tieto, minne Tove on itse sijoittanut muumilaakson.

Tove Jansson: Taikatalvi
Trollvinter 1957
WSOY 1991, s.132

Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie

Kirjassa luutnantti Männyn toinen sissikomppania komennetaan tuhoamaan venäläisten tukikohta ja autokolonna. Mänty lähtee sadan miehen voimin tuhoamaan tukikohtaa joka sijaitsee Alakurtista Kantalahteen päin. Mukana on useita sodan alusta asti mukana olleita sissejä sekä kolttia, jotka osaavat kulkea kairalla. Koltat joutuvatkin usein marssien ensimmäiseksi tuntiessaan maastot sekä he haistavat ja kuulevat vihollisen paremmin kuin muut.

Komppania saa suoritettua tehtävänsä, mutta sen jälkeen on vielä päästävä takaisin Suomeen. Venäläiset ovat jo selvillä sisseistä ja näiden liikkeistä. Venäläisillä on lisäksi moninkertainen ylivoima niin miesten kuin tulivoimankin suhteen. Sissikomppanian taidot ja rohkeus pistetään koville kun he yrittävät palata rajan toiselle puolen. Tässä joutui itsekin jännittämään miten komppanian tulee käymään ja milloin he törmäävät venäläisiin. Tietenkään menetyksiltä ei pystytty välttymään, mutta silläkään ei onneksi mässäilty kirjassa.

Pidin Lehväslaihon tavasta kertoa, vaikka suuri osa kirjasta olikin marssimista ja vihollisen välttelemistä. Eivätkä mitenkään miellyttävää lukemista olleet jatkuva miesten piereskely, makuulta kuseminen eikä lomille panemaan pääsemisen haikailu. Sitä se varmasti olikin, mutta jossakin vaiheessa toisto alkoi jo ärsyttämään. Samoin kirjassa olleet useat marssit. Lähinnä näissä se, ettei sotilaiden siirtymisiä pystynyt seuraamaan. Mentiin kilometri itään ja sitten toinen pohjoiseen. Kirjan takasivuilla oli kyllä kartta, mutta itse en ainakaan pysynyt kartalla sissien liikkeistä.

Jälleen kerran on taas hieman epäiltävä muutamia kirjan tarinoita, sen verran uskomattomilta ne tuntuvat. Vihollisten puolella olevat Jäämeren eskimot haistavat muka suomalaiset puolen kilometrinkin päästä ja miehet, joskin raavaat sellaiset, heittelevät vihollisia useamman kymmenen metrin päähän. Viettivät lähes viikon tai ylikin märissä vaatteissa syksyllä metsässä lähes nukkumatta ja syömättä.

"Rajaryhmän mukana oli myös rajavääpeli, joka sanoi:
- Siinä näitte kerrankin maailman parhaita sotureita.
- Sällilaumalta näyttivät, korpraali murahti.
- Aivan tavallisia taka-astujia, sotamies sanoi.
- Paljonkaan ette näytä tietävän - sissit ovat jo tehneet monilla rintamilla legendaarisia retkiä kesällä, syksyisin ja talvisin."

Kirjassa palattiin aina välillä tapahtumissa taaksepäin, mikä ei haitannut lainkaan omaa lukukokemusta, pikemminkin päinvastoin. välillä osa sisseistä jäi muusta komppaniasta tai tekivät pienissä ryhmissä tiedusteluja ja etsintöjä, ja näitäkin tapahtumia oli mukava seurata muun komppanian taistellessa muualla. Tapahtumien ajankohdat oli helppo yhdistää kuultujen tulitusten perusteella sekä valorakettien mukaan. Osa sisseistä puhui murretta, mutta ei kunnolla. Joitakin paikkakunnasta riippuen käytettyjä murresanoja, mutta pääasiallisesti kirjakieltä. Hauskintahan tässä oli, että oli pakko itsekin tarkistaa mitä sanat kaira, sojo, saiju ynnä muut vieraat sanat tarkoittivat. 

"Melkoisia menninkäisiä kaikki.
Kuka sanoikaan."

 







Reino Lehväslaiho: Alakurtin tie
WSOY 2010, s. 322



Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Olen Steinhauer: Amerikkalainen vakooja

Tämän sain luettua jo useampi päivä sitten, mutta en ymmärrä mihin päivät ovat kuluneet enkä ole ehtinyt muka kirjoittaa. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kirjan luettuani minulle selvisi, että se oli trilogian viimeinen osa. Hieman harmitti aloittaa lukeminen väärästä suunnasta, mutta oli se sen verran hyvä, että voisi sen lukea vielä toistamiseen.

Kirjan nappasin jälleen kerran kirjastosta mukaani pinkkien kansien perusteella sen kummemmin miettimättä mistä kirja kertoo. Välillä tällä tavalla tulee huonojakin kirjoja vastaan, mutta tämä oli loistava. Heti alussa tuntui hieman sekavalta seurata tapahtumia ja lukuisia ihmisten nimiä, mutta hiljalleen päähenkilöt erottuivat joukosta eikä niitä muitakaan niin paljoa ollut kuin aluksi tuntui. Siinä vaiheessa huomasinkin kirjan tempaisseen itseni täysillä mukaan.

Tapahtumat seurasivat nopealla tempolla toisiaan ja seuraavan kappaleen alussa joutui pettymään, jos tarina jatkui muiden kuin edellisessä kappaleessa olleiden osalta. Oli pakko lukea seuraava kappale, jos sitä seuraavassa palattaisiin siihen mihin edellinen oli loppunut. Jälleen kappaleen lopussa sai huomata, että uudet juonenkäänteet veivät mennessään ja sai harmitella ettei tarina jatkunutkaan suoraan seuraavassa kappaleessa. Sama oravanpyörä toistui useasti kirjan aikana. Aina pettymys kun tapahtumat hyppäsivät toisaalle, mutta samalla hetkellä uusi kappale vei jo kovaa vauhtia mennessään.

Kirjassa kiinalainen Xin Zhu on tuhonnut lähes kokonaan CIA:n salaisen palkkamurhaajien yksikön. Muutamia kuitenkin jäi henkiin, mutta yksikkö kuitenkin lopetettiin tämän jälkeen. Entiset "turistit" irtisanottiin ja heidän on ollut vaikea löytää uusia työpaikkoja tapahtuneen jälkeen. Milo Weaver on yksi heistä. Hän on  päättänyt jättää vakoojan työt ja hankkia tavallisen työn. Hänen entinen pomonsa Alan Drummond on sen sijaan jäänyt hautomaan kostoa Xin Zhuta kohtaan.

Drummond yrittää kasata henkiinjääneistä turisteista uuden yksikön, mutta Weaver kieltäytyy. Hän on päättänyt keskittyä perhe-elämäänsä eikä halua enää sotkeentua vakoojien touhuihin. Alanin ja Milon vaimot ovat ystävystyneet, ja kun Alan katoaa ei Milo voi kuin luvata selvittävänsä asian. Hiljalleen hän ajautuu entistä syvemmälle kuvioihin mukaan, kunnes ei voi enää perääntyä.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista piirteistä oli, että siinä tapahtui hirveästi, mutta se miksi kaikki tapahtui selvisi vasta aivan lopussa. Tässä oli myös syy, miksi ei voinut ennalt
a arvata mitä tulisi tapahtumaan. Kirja oli melko nopeatempoinen lukea, vaikka sivujakin oli ihan kiitettävästi. Lopussa kirja jätti vielä sopivasti tapahtumia auki, jotta ajatukset jäivät pyörimään kirjan ympärille vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Toisaalta kirjan loppu antoi myös mahdollisuuden jatkolle.

Seuraavalla kerralla kirjastossa täytyy etsiä käsiin nuo trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Mikäli vain muistan...



Olen Steinhauer: Amerikkalainen vakooja
An American spy 2012
WSOY 2013, s. 392

John Grisham: Joulua pakoon

Lainasin kirjan jo joulukuun alussa, mutta olin suunnitellut jättäväni sen lukemisen lähemmäksi joulua. Muutama päivä sitten katselin telkkarista kirjasta tehdyn elokuvan. Silloin en vielä osannut ajatella, että yöpöydälläni olevassa kirjojen kasassa tuo kirja odotti. Vasta lukiessani takakantta tajusin yhteyden. Noh, kirjahan on lähes aina parempi kuin elokuva, joten en antanut sen häiritä.

Kirjassa Luther ja Nora Krankin ainoa tytär muutta hieman ennen joulua Peruun. Tulossa on ensimmäinen joulu kun heidän tyttärensä ei ole kotona. Luther on laskenut heidän edellisvuonna jouluun kuluttamansa rahat ja loppusumma on huikea reilu 6000 dollaria. Hän päättää säästää tänä vuonna ja muutta jouluperinteitään. Muut kadun asukkaat valmistelevat perinteiseen tapaan joulua, koristellen talojaan, hankkien joulukuusia ja lähetellen joulukortte. Krankit puolestaan ovat päättäneet jättää kaikki tuollaiset hullutukset ja valmistautuvat omalla tavallaan erilaiseen joulun viettoon. 

Krankkien uudet suunnitelmat saavat naapuruston vihat niskoilleen ja he käyvät kamppailua joulua vastaan. Kaikkea jouluun liittyvää tuputetaan joka puolelta ja välillä he eivät uskalla edes poistua talostaan. Joulu lähestyy ja he ovat pitäneet tiukasti kiinni kaikista suunnitelmistaan. Seuraavana päivänä olisi lähtö matkalle ja voisivat unohtaa jouluhössötyksen.

Kirja on ihan ok, joku voisi sanoa jopa viihdyttävä. Itse pidän joulusta, joten aihe ei juurikaan uponnut minuun. Tämä tulikin luettua hieman hauki on kala -tyylisesti. Elokuva on tehty niin kirjan mukaisesti, että suuriakaan eroja tapahtumissa tai niiden kulussa ei ollut. Näin ollen kirja ei antanut juuri mitään uutta tai mielenkiintoista. Tuntuikin kuin lukisi kirjaa toista kertaa putkeen.

John Grisham: Joulua pakoon

Skipping Christmas 2001

WSOY 2002, s. 180

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Aivan ihana kirja. Leijailen vieläkin 1800-luvun Englannin tunnelmissa ihanan Herra Darcyn kanssa. Tarina on varmasti monille tuttu ja niille joille ei ole suosittelen kirjan lukemista. Ei voi sanoa, että tämä olisi vain romantikoille soveltuvaa rakkaushömppää. Ei todellakaan. Mielenkiintoiset henkilöhahmot, kuvaukset 1800-luvun Englannista, luokkaerot, naisten asema höystettynä hyvillä juonenkäänteillä ja huumorilla tekevät kirjasta lukuhermoja kutkuttelevan kokemuksen. Tekstin perusteella ei voisi kuvitellakaan, että kirjan julkaisemisesta on jo 200 vuotta.

Herra Bingley vuokraa Bennetien naapurista Netherfieldin kartanon. Nuori naimaton ja varakas herra saa kylän äidit ja tyttäret sekaisin. Tyttäret koettavat päästä hyviin naimisiin ja äidit pyrkivät toteuttamaan tämän mahdollisimman nopeasti. On siis luvassa tanssiaisia, illalliskutsuja ja runsaasti vierailuja. Bennetin perheessä on viisi naimatonta tytärtä ja heidän äitinsä päättää naittaa yhden näistä herra Bingleylle. Bingley huomioikin tanssiaisissa tyttäristä vanhimman ja kauneimman Janen.

Tanssiaisiin herra Bingley on kutsunut myös ystävänsä herra Darcyn, toinen varakas poikamies, jonka varallisuus on vieläkin houkuttelevampi kuin herra Bingleyn. Pian ihmisille kuitenkin selviää että Darcy on hyvin ylpeä ja koppava. Hän vain mököttää tanssiaisissa eikä pysty kuvittelemaan edes tanssivansa kenenkään pienen kylän tilallisten tyttärien kanssa, naimisiin menemisestä puhumattakaan. Bennetien toiseksi vanhin tytär Elizabethkin tekee herra Darcystä omat johtopäätöksensä ja on varma tämän vihaavan naisia. Hän on kuitenkin väärässä ja alkaa herättää tahtomattaan tunteita herra Darcyssä. He kuitenkin ovat eri luokkayhteiskunnista, eikä Elizabeth pidä herra Darcystä.

Nuoren hyvin ennakkoluuloisen Elizabethin elämänvaiheita on mielenkiintoinen seurata. Hänen sanavalmiutensa luo useamman mielenkiintoisen keskustelun herra Darcyn kanssa. Kilpakosijat, kylän juorut ja nuoret paikkakunnalle saapuneet upseerit sekoittavat entisestään jo epätoivoiselta tuntuvaa rakkaustarinaa Elizabethin ja herra Darcyn välillä. Myös Janen ja herra Bingleyn rakkaustarina saa takaiskun Bingleyn muuttaessa talveksi Lontooseen.

Tyttäristä keskimmäinen Mary on hyvin valju hahmo kirjassa. Lukutoukka joka jää kauneudessa muiden sisarien varjoon ja pyrkii muilla avuin herättämään miesten mielenkiinnon siinä kuitenkaan onnistumatta. Nuorimmaiset Lydia ja Kitty ovat vallattomia ja juoksevat paikkakunnalle saapuvien upseerien perässä minkä ehtivät. Tästä ei ole kuin huonoja seurauksia ja perheelle koituu häpeää, niin etteivät Jane ja Elizabeth ehkä pääsekään naimisiin. Näiden lisäksi vielä herra ja rouva Bennet tuovat omalla käytöksellään häpeää tyttärille ja vaikeuttavat naimisiin pääsyä.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Pride and Prejudice 1813
WSOY1949, s. 328

Ilkka Remes: 6/12

Kirja valikoitui täysin itsenäisyyspäivän vuoksi luettavaksi. Ensimmäinen lukemani Remeksen kirjoittama kirja. Jostain syystä suomalaisten kirjailijoiden kirjat ovat jääneet vähemmälle. Ihmettelen kyllä miksi, sillä eivät ne ole sen huonompia kuin muutkaan. Tämäkään ei varmasti jää viimeiseksi Remeksen kirjoista. Taitavat nämä kirjat hyvinkin pian eksyä luettavien kirjojen kasaani.

Joulukuun kuudes ei olekaan se aivan normaalein rauhallinen itsenäisyyspäivä. Serbialainen Vasa Jankovic ystävineen pyrkii vapauttamaan isänsä suomalaisesta vankilasta.  Jälkisanoissa kirjailija kuitenkin pyytää, etteivät lukijat paljastaisi juonen käänteitä, vaan jättäisimme myös muille lukijoille löytämisen ilon. Hyvä syy siis jättää kertomatta kirjasta tämän tarkemmin.

Juoni tässä kirjassa oli miellyttävän nopeatempoinen ja vaihteleva. Kirja eteni hyvin ja yllätti juonenkäänteillä muutamia kertoja. Kirjassa oli muutamia kohtia, jotka eivät tuntuneet kovin todentuntuisilta, mutta pitääkö kirjan sitä aina ollakaan? Juoni jätti myös hieman yksityiskohtia arvailujen varaan, joten omankin mielikuvituksen sai päästää välillä laukkaamaan. Pidin myös päähenkilö Vasan muutoksesta kirjan aikana.

Ennakkoluuloisesti aloitin kirjan lukemisen, mutta ne karisivat hyvin nopeasti. Miellyttävä lukukokemus ja on pakko alkaa tutustumaan enemmän suomalaisten kirjailijoiden teoksiin.

Ilkka Remes: 6/12
WSOY 2006, s.463 

John Grisham: Lakimiehet

Eräänä päivänä 31-vuotias David Zincin saa tarpeekseen työskentelystä  suuressa asianajotoimistosta, jossa oli toiminut useamman vuoden vanhempana osakkaana. Hän lähtee "karkuun" työpaikaltaan ja löytää baarin, jossa viettää melkein koko päivän. Kun baarimikko saattaa hänet taksiin, hän ei tiedä minne  mennä ja mitä tehdä. Vaimoaan hän ei halua nähdä vielä. Hän joutuu Finley ja Figgin lakitoimistoon, johon ihastuu heti ja haluaa töihin kyseiseen yritykseen.

Finley & Figg on pieni kahden miehen asianajotoimisto, jonka toiminta perustui tapaturmatapausten hankkimiseen. Vanhempi osakas Oscar Finley on 62-vuotias, joka ajattelee vain avioeroa ja eläkkeelle jäämistä. Kumpaankaan hänellä ei ole varaa. Aikaisemmin järjestyspoliisina toiminut Oscar oli meinannut joutua vankilaan ja hänet oli irtisanottu poliisista liian ronskien otteiden vuoksi. Hän opiskeli asianajajaksi ja kun ei löytänyt työpaikkaa, perusti oman yrityksen, mistä oli kulunut jo yli 30 vuotta.

Firman nuorempi osakas Wally Figg on 45-vuotias alkoholisoitunut itseään kovaotteisena pitävä lakimies. Hänen työskentelytapansa ovat vähintään kysenalaisia ja rikkovat toisinaan räikeästi lakia. Hänen unelmansa oli nähdä itsensä mainostamassa televisiossa, mutta hänen oli tyydyttävä muunlaiseen mainostamiseen. Mainoksia saattoi löytää puistonpenkeiltä, takseista, puhelinpylväistä ja jopa bingo-lapuista. Osakkaiden välillä kävi ainainen riita muun muassa mainostamisesta. Osakkaiden erotuomarina toimi heidän sihteerinsä Rochelle, joka alkujaan oli ollut yrityksen asiakas, mutta monen mutkan kautta ajautunut töihin firmaan. Lisäksi yrityksestä löytyi koira AC. 

Wally unelmoi nopeasta rikastumisesta suuren oikeusjutun myötä. Eräänä päivänä hänen eteensä tupsahtaa tapaus, jota ei voi ohittaa. Dollarin kuvat silmissään hän nostaa ryhmäkanteen suurta lääkefirmaa vastaan. Saman olivat tehneet monet muut huippuasianajajat ympäri maan. Kaikki ei kuitenkaan ole niin selvää kuin alussa vaikuttaa...

Alku kirjasta imi täydellä teholla mukaansa. Mielenkiintoisen alun jälkeen kirja muodostuikin tasapaksuksi oikeustaisteluksi, ennalta-arvattavia tapahtumia vain odotti tapahtuvaksi. Loppu pelasti hieman, mutta sekään ei enää onnistunut imemään itseäni takaisin tarinaan. Kirjan hahmot sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Sympaattinen kaikkia auttava David, ärsyttävä itsestään liikoja luuleva Wally, katkeroitunut Oscar sekä oman arvon tunteva Rochella. En täysin tyrmää kirjaa, mutta parempaakin Grishamin tuotantoa on olemassa.

John Grisham: Lakimies
The Litigators 2011
WSOY 2012, s. 349