Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Frank Schoellerin ovikello soi keskellä yötä. Oven takana on poliisi, jolla on asiaa hänen veljenpojastaan. Myöhemmin samana yönä veljenpoika Alec saa soiton Frankilta ja pyytää kotiin. Alec huomaa heti jonkin olevan vialla ja lähtee heti. Päästyään perille, hän löytää Frankin kidutettuna kuoleman kielissä. Ennen kuolemaansa Frank ehtii antaa Alecille vanhan kirjan, jota ei saa antaa poliisille. Ennen poliisien saapumista Alec piilottaa kirjan ja väittää Frankin olleen jo kuollut kun hän saapui paikalle. Hautajaisissa Alec vannoo etsivänsä murhaajan. 

Frankin antama kirja on 1600-luvulla valmistettu tulppaanikaupan luettelo. Harvinainen kirja johdattaa Alecin vanhojen ystäviensä luokse Hollantiin tulppaanien jäljille. Alecin ollessa nuori, hänen vanhempansa kuolivat ja Frankista tuli hänen huoltajansa. Selvittäessään kirjan merkitystä ja yhteyttä setäänsä, Alec huomaa kuinka huonosti hän on tuntenut tämän.

Tapaukseen on sotkeutunut myös muita Frankin tuttuja, jotka ovat myös vaarassa. Juuri kun Alec on aikeissa tavata miehen, jolta voisi saada selvyyttä Frankin tekemisiin, löytyy mies kuolleena. Samalla Alec tapaa kuolleen miehen tytärpuolen Taran. Tämä on kauhuissaan ja pelkää henkensä puolesta. Hän ei ymmärrä kuka olisi halunnut murhata hänen isäpuolensa. Alecin epäilykset kuitenkin heräävät Taran suhteen.

Pidin kirjasta! Se oli nopealukuinen ja juonenkäänteet veivät mennessään. Siitäkin huolimatta, että juoni oli hyvin samantapainen kuin monessa muussakin kirjassa. Joku murhataan ja hän jättää jollekin toiselle vihjeen jostakin. Tämä alkaa selvittään vihjettä ja ajautuu hengenvaaraan. Murhaaja puolestaan lähtee jahtaamaan kaikkia, jotka tietävät asiasta jotakin. Tämä kirja pääsi yllättämään vielä aivan viimeisilläkin sivuilla. 

Tarinaan yhdistetyt tulppaanit ja niiden historia toivat uutta mielenkiintoista ulottuvuutta. On hienoa, että tapahtumat ja ihmiset pohjautuvat osittain todellisuuteen ja historiaan. Tämä tekee kirjasta entistä mielenkiintoisemman. Hermans on onnistunut mielestäni loistavasti yhdistämään kaksi erillistä kertomusta. 1600-luvulta murhalla alkanut tarina sulautuu hienosti tämän päivän tarinaan. Niiden yhteys rakentuu pikku hiljaa ja melkein 400-vuotta vanhat tapahtumat vain pohjustavat kirjan varsinaista kertomusta, eikä vie tästä liikaa huomiota.

Kirjan hahmot eivät puolestaan antaneet paljoa. Pieni kolmiodraama sekoitettuna tarinaan, ei tuonut siihen varsinaisesti mitään lisää. Sen olisi yhtä hyvin voinut jättää myös pois. Tai vaihtoehtoisesti hyödyntää se paremmin tapahtumien kulussa. Tässä en huomannut sillä olevan mitään vaikutusta tapahtumiin. Häiritseväksi jäikin, etteivät kirjan hahmot reagoineet juurikaan asiaan. Hahmoista olisi varmasti saanut myös enemmän irti, kuin niistä kirjassa nyt otettiin. 

Jään mielenkiinnolla odottamaan Hermansin muuta tuotantoa.

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Het tulpenvirus 2010

suom. Sanna wan Leeuwen

Bazar 2012, s.  332

Veli Salin: Lauri Törni:Kovamaineiset sissit

Toinen saman kirjailijan kirja heti perään, vaikka ensimmäinenkään ei ollut mitenkään kehuttava. Tämä oli oikeastaan vielä huonompi kuin Vaarallinen tehtävä. Vaikka kirja olikin lyhyt, ei se tuntunut kovin nopealukuiselta. Sekavan oloinen teksti ja tapahtumien kuvaus pakotti lukemaan tarkasti ja koko ajan seuraamaan mitä luki. Helposti ajatukset lähtivät aivan muihin aiheisiin ja huomasin heti tippuneeni tapahtumien kulusta. Oli pakko palata hieman taaksepäin ja lukea uudestaaan.



Kirja ei mitenkään pitänyt otteessaan. Sotilaista kerrottiin hyvin vähän, joten oli vaikea lähestyä paremmin yhtäkään heistä. Edes Törnistä en saanut juuri yhtään enempää irti kuin ensimmäisen Salinin kirjan jälkeen. Tämän alkoholin käyttöä ja mainetta niin sodassa kuin sen ulkopuolella tuotiin kirjan lopussa esiin, mutta kuten kirjassakin todetaan eivät totuus ja tarinat aina kohtaa. Miten lie tämän kertomuksen kohdalla?

Kirjan tapahtumat alkavat syksyllä 1942, jolloin venäläisten desantti- ja partio-osastojen onnistui kulkea suomalaisten asemien läpi. Venäläiset tekivät asemien takana tuhojaan ja näitä vastaan päätettiin perustaa kaksi sissikomppaniaa. Törni määrättiin toisen komppanian päälliköksi. Hän sai komppaniaansa edellisiltä partioretkiltä tuttuja miehiä sekä näiden lisäksi seuloi mukaan muita kovia sissejä. Komppaniaan ei ollut helppo päästä. Jokaisen tuli olla vapaaehtoinen ja selvitä lääkärintarkastuksesta. Näiden lisäksi sotilaita karsittiin vielä koulutusjakson aikana. Osa ei kestänyt jatkuvaa ja vaativaa koulutusta.

 1943 helmikuun puolen välin jälkeen komppania sai ensimmäisen komennuksensa. Pitkä hiihtomatka alkoi. Komennuksen aikana suomalaiset olivat useita kertoja lähellä ylivoimaista vastustajaansa. Taisteluissa sissit olivat lähellä joutua alakynteen ja komennus oli jäädä Törninkin viimeiseksi. Oli lähellä etteivät venäläiset saaneet häntä vangiksi tai hengiltä. Osalle matka jäi viimeiseksi ja osa selvisi, joskin loukkaantuneena. Ylivoimainen vastustaja kärsi kuitenkin vielä suuremmat menetykset kuin suomalaiset.

Törni jakoi välillä komppaniaa pienemmiksi partioiksi, jotka tekivät tiedusteluretkiä selvittääkseen venäläispartioiden sijainteja ja liikkeitä. Yksi partioista lähti oletettuun venäläisten tukikohtaan. He löysivätkin suomesta loikanneen Valter Vallin sissit ja jäivät yöksi seuraamaan näiden toimintaa. Venäläiset majoittuivat mukavasti taloihin, saunoivat ja söivät. Suomalaiset puolestaan majoittuivat läheiseen heinälatoon ja yrittivät kerätä kylmässä voimia sen mitä pystyivät.

Aamulla alkoi kilpahiihto venäläisten ja suomalaisten välillä takaisin Ontajärven rantaan. Venäläisten sisseissä oli hyviä hiihtäjiä, jopa parempia kuin suomalaisissa. Nämä tekivät suomalaisten sissien paluumatkan hankalaksi ja yhteenotoilta ei voitu välttyä. Kirjan loppu kertoikin sitten muista kevään 1943 aikana tehdyistä tiedusteluista. Kevät oli sodankannalta rauhallista aikaa. Lumien sulaminen ja jäiden lähtö esti entisen kaltaisten tiedustelujen tekemisen. Törni pääsi lähtemään lomalle ja rintamalle jääneet suomalaiset yrittivät lomien toivossa saada venäläisvankeja.

Toivoin kirjan kertovan enemmän itse Törnistä. Kertomus kuitenkin painottui suurelta osin muihin komppaniassa palvelleisiin sotilaisiin ja näiden toimintaan. Mielenkiintoista sekin, mutta oletukseni Törnin nimeä kantavalle kirjalle oli, että se kertoisi nimenomaan Törnistä. Tämä taitaa jäädä viimeiseksi Salinin kirjoittamaksi kirjaksi omalta osaltani.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Veli Salin: Lauri Törni: Kovamaineiset sissit
Revontuli 2011, s. 197

Veli Salin: Lauri Törni: Vaarallinen tehtävä

Kirjan valitsin lähinnä Törnin vuoksi. Olen kuullut paljon juttuja tästä sotasankarista, mutta en ole koskaan aikaisemmin lukenut mitään hänestä. Kirjassa luutnantti Törni sai vaarallisen tiedustelutehtävän lokakuussa 1942. Hänen tulis selvittää venäläisten ryhmittymät, kerätä mahdollisimman paljon tietoa ja mahdollisuuksien mukaan ottaa vanki. Tehtävää varten Törni kokosi kahdeksan hengen joukon nuorista talvisodan taistelijoista mukaansa. Radistit ja venäjää osaavat olivat etusijalla vapaaehtoisista valittaessa.


Ennen tiedusteluretkelle lähtöä sotilaat harjoittelivat päivittäin rajan takana tarvittavia taitoja. Kaikki toiminta hiottiin Törnin silmien alla täydellisyyttä hipovaksi. Tiedusteluretki tulisi olemaan myös fyysistä kuntoa vaativa, joten myös tätä kohennettiin jokaisen osalta ennen matkaan lähtöä. Kaikkea ei harjoittelussakaan osattu ottaa huomioon. Muun muassa heti matkaan lähdössä koitui ongelmia painavista repuista. Pienillä vanerisilla pioneeriveneillä oli harjoiteltu huolella, mutta ilman ylimääräistä painoa. Reppujen tuoma ylimääräinen paino upotti pienen veneen.

Matka vihollislinjojen taakse alkoi Voljärven ylityksellä sekä vaativalla reitillä Stalinin kanavaa pitkin läheltä venäläisten miehittämiä saaria ja rantoja. Partio leiriytyi röyhkeän lähelle venäläisten leiriä, mutta tiedustelujensa perusteella eivät olleet huolissaan löytymisestään. Leiriytymisen jälkeen alkoivat tiedustelut venäläisten liikkeistä ja ryhmittymistä. Vangin saamisessa tuli ongelmia ja suomalaiset joutuivatkin lähitaisteluun, ensimmäiseen taisteluunsa ylitettyään rajan. Vangilta saadut tiedot saivat kunnianhimoisen Törnin suunnittelemaan lisää tiedustelutehtäviä ja mahdollisimman suuren tuhon taakse jättämistä.

Suunnitelmien hankaluus huomattiin ja niitä muutettiin toteuttamiskelpoisemmiksi ennen paluuta. Tiedustelut uusiin kohtiin onnistuivat, mutta nyt venäläiset jo tiesivät suomalaispartiosta. Kotimatkalle oli lähdettävä heti, ennen kuin venäläisten koirat tai lentokoneet havaitsisivat sissit. Venäläiset osasivat odottaa suomalaisten yritystä palata järven yli, joten heitä odotettiin saarilla. Valonheittimet ja -raketit valaisivat mustaa järvenpintaa suomalaisten pyrkiessä takaisin kotimaahan. Kirkkaassa valossa veneet oli myös helppo havaita.

Kirjan kertomus perustui Törnin raporttiin vaarallisesta partiomatkasta syksyllä 1942. Tapahtumat kuvataan melko yksityiskohtaisesti ja kertomus on mielenkiintoinen. Itse en kokenut kuitenkaan suurtakaan jännitystä suomalaisten joutuessa tiukkaankaan tilanteeseen. Jotenkin kerrontatapa jäi hieman vaisuksi kuvailluissa, joissa sissit kohtasivat venäläisiä. Tarkemmat kuvailut sisseistäkin jäivät hyvin vähäisiksi. Kotipaikka tuli jokaisesta heti kirjan alussa selville, mutta sen tarkempia tietoja ei juurikaan tullut esiin.

Sisseistä sai melko röyhkeän kuvan kirjassa ja venäläisistä taas pelkurimaisen ja osaamattoman. Tiedä sitten katsellaanko jälleen asioita sinivalkoisten lasien läpi. Joka tapauksessa suomalaiset sissit olivat kovahermoisia toimiessaan noin lähellä venäläisten miehityksiä. En oikein osaa kuvailla Törnistä saamaani kuvaa. Toisaalta hyvin taitava sotilas, mutta toisaalta ylimielinen sotahullu. Hänen johtamistaitonsakin ovat kirjassa hieman ristiriitaisia. Miehet arvostavat häntä ja kuuntelevat tätä, mutta muun muassa lopussa yksi vastustaa selvää käskyä kyseenalaistaessaan Törnin toiminnan. Mielenkiinnolla silti aijon tutustua enemmänkin Törnistä kertovaan sotakirjallisuuteen.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen.

Veli Salin: Lauri Törni:Vaarallinen tehtävä
Revontuli 2009, s. 187

Tove Jansson: Taikurin hattu

Taikurin hattu on ehdottomasti ollut paras muumitarinoista lapsuudessani. Minulla oli tämä jopa VHS:nä, mutta en käsitä miksi en ole aikaisemmin tätäkään tarinaa lukenut kirjana. Tämä asia on nyt kuitenkin korjattu ja tarina oli edelleen yhtä hyvä kuin lapsena.

Kirjassa Muumipeikko ystävineen löytää vuoren huipulta hienon mustan silinterihatun, Taikurin hatun. Vietyään hatun muumitaloon, se päätyy paperikoriksi. Kaikki mikä viettää tarpeeksi pitkän ajan hatussa alkaa muuttua ja muumitalossa tapahtuukin kummia. Mielestäni oli huvittavaa, että paperikoriin laitettiin muun muassa kananmunankuoria. Ehkä oma ajattelu kierrättämisestä ja paperikorin käytöstä menevät tässä sekaisin sanan paperikori kanssa. Ei saisi takertua pikkuseikkoihin.

Leikiessään piilosta Muumipeikko menee hattuun piiloon ja muuttuu kumituseläimeksi. Onneksi hatun taiat ovat vain tilapäisiä ja kaikki muuttuu takaisin ennalleen. Hattu päätetään heittää jokeen, jotta siitä päästäisiin eroon, mutta Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen käyvät hakemassa hatun takaisin. Tänä aikana se on ehtinyt muuttamaan jokivettä mehuksi ja kaloja kanarialinnuiksi. Se päätyy mutkien kautta hetkeksi takaisin muumitaloon ja sitä opitaan käyttämään hyödyksi.

Tiuhti ja Viuhti saapuvat muumilaaksoon salaperäisen matkalaukun kanssa, jonka sisältöä Mörkö havittelee. Hattu joudutaan antamaan Mörölle, jotta tämä jättäisi muumitalon pienet vieraat rauhaan. Heitä kuitenkin etsii myös joku muu...

Toinen muumikirja siis vasta luettuna ja jälleen opin muumeista uutta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että niiskut vaihtavat väriä mielialojensa mukaan. Kirjassa Niiskuneiti vaihtoi muutaman kerran väriään ja näin paljasti mitä mieltä asioista oli. Toinen erikoinen kohta kirjassa oli kun Muumipeikko totesi Nuuskamuikkusella olevan yösilmät. Näkikö Nuuskamuikkunen pimeässä kuin kissat vai oliko vain tottunut pimeään, sitä ei kirjassa kerrottu. 

Televisiossa pyörivien animaatioiden perusteella olen mieltänyt Nuuskamuikkusen pikkuvanhaksi tai jopa nuoreksi aikuiseksi, mutta kirjoissa hänestä saa erilaisen kuvan. Hän ei olekaan se rauhallinen ja viisas, jolta myös Muumipappa kysyy tarvittaessa apua. Hän ei myöskään polta piippua. Myös muiden muumilaaksossa asuvien luonteet vaikuttivat välillä hieman oudoilta. Piisamirotta nyt on piisamirotta, vanha ja kärttyinen, mutta myös muiden käytös oli välillä hyvin itsekästä ja töykeää. Aikaisempi mielikuva laakson asukkaista oli, että he ovat auttavaisia ja kilttejä toisiaan kohtaan.

Vaikka kirjan tapahtumat olivat vielä hyvässä muistissa, sen pienet eroavaisuudet piirrettyyn versioon tekivät siitä vain mielenkiintoisemman. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopealla tempolla, mutta oli silti helppo pysyä mukana tapahtumien kulussa. Pieni pettymys oli Pikku Myyn puuttuminen kirjasta. Jäänkin pohtimaan mitä uutta tietoa seuraava kirja mahtaakaan antaa.

Tove Jansson: Taikurin hattu
Trollkarlens hatt 1956
WSOY 1991, s. 146

Agatha Christie: Teetä kolmelle

Elinor Carlisle on saanut kirjeen, joka sisältää varoituksen. Häntä varoitetaan muuan tytöstä, joka mielistelee hänen tätiään perintörahojen toivossa. Mikäli Elinor ei tekisi mitään, hän saattaisi menettää perintönsä. Hän tajuaa ettei ole aikoihin käynyt tapaamassa tätiään ja lähtee tämän luokse kihlattunsa Roddy Welmanin kanssa.

Tätinsä luona Elinor ja Roddy tapaavat kirjeessä mainitun tytön Mary Gerrardin. Kaikki kolme ovat olleet lapsuudessaan ystäviä. Roddy rakastuu Maryyn nähdessään tämän pitkän ajan jälkeen, mutta hän ja Elinor eivät viivy kauaa tädin luona. Täti kartanon rouva Laura Welman saa toisen halvauskohtauksen ja kihlapari palaa kartanoon. Rouva Welman ei ole tehnyt testamenttia ja pyytääkin seuraavaksi aamuksi asianajajan luokseen. Yllättäen Rouva Welman kuitenkin kuolee yön aikana ja testamentti jää tekemättä.

Roddyn rakkaus Marya kohtaan ei ole laantunut ja hänen ja Ellinoran kihlaus purkautuu. Ellinora viha Marya kohtaan kasvaa, mutta hän yrittää käyttäytyä kiltisti tätä kohtaan. Myytyään tätinsä kartanon Ellinoran tulee tyhjentää kartano. Samaan aikaan myös Mary on tyhjentämässä edesmenneen isänsä mökkiä ja nuoret naiset päätyvät nauttimaan yhdessä teetä ja voileipiä sairaanhoitaja Hopkinsin kanssa. Elinor ja Hopkins poistuvat kettiöön tiskaamaan ja Mary jää yksin. Tarjoiluhuoneeseen palatessaan he löytävät Maryn hyvin heikossa kunnossa. Lääkäri ehditään pyytämään paikalle, mutta mitään ei ole enää tehtävissä.

Maryn todetaan saaneen kuolettavan annoksen morfiinia ja Ellinor joutuu tästä syytteeseen. Hänen tätinsä nostetaan haudasta ja todetaan myös kuolleen morfiinin yliannostukseen. Tuomio on lähes varma ja Ellinor itsekin melkein kuvittelee olevansa syyllinen suunniteltuaan Maryn kuolemaa. Lääkäri Peter Lord on kuitenkin niin ihastunut häneen ettei toivo tämän joutuvan hirtetyksi. Lodr pyytääkin apua Hercule Poirotilta, jonka pienet harmaat aivosolut alkavat tutkia lähes selvää tapausta.

Kirja tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, mikä ei ole mitenkään erikoista Christien kirjojen kohdalla. Christie on yksi lempikirjailijoistani ja Hercule Poirot on mielestäni paras hänen luomistaan hahmoista. Vielä kun David Suchet on Poiron roolillaan luonut niin hyvän mielikuvan pienestä munan muotoisen pään omaavasta belgialaisetsivästä. Kyllä, olen nähnyt hänen roolisuorituksiaan ennen kuin olen lukenut yhtään Porotista kertovaa kirjaa. En tiedä millaisen kuvan olisin luonut tästä viiksillään ja älynlahjoillaan ylpeilevästä miehestä ilman Suchetia. Vaikka yleensä kirjat ovat elokuvia parempia, ovat Christien kirjoihin perustuvat Poirotista kertovat elokuvat tästä poikkeus. Mielestäni niin kirjat kuin elokuvatkin painivat lähes samassa sarjassa.

Olen lukenut paljon Christien tuotantoa ja vain muutamia on enää lukematta. Myös tämän kirjan olin lukenut aikaisemminkin, mutta juonenkäänteet olivat jo karisseet mielestäni ja kirja oli yhtä kutkuttava kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tämä ei mielestäni ole aivan hänen parasta tuotantoaan, mutta yhtä koukuttava kuin muutkin kirjat.  Pidän Christien kirjoista mielenkiintoisten hahmojen lisäksi siitä, että jännitys jatkuu aivan loppuun asti ja murhaajaa on lähes mahdoton ennalta arvata. Tietoa epäiltyjen toiminnasta annetaan runsaasti, mutta omat pienet harmaat aivosoluni eivät ole vielä kertaakaan onnistunut yhdistämään näitä oikein ennen murhaajan esille tuomista. Pidän kirjoissa myös siitä, että niissä motiivit ja tapahtumien kulku tuodaan tarkasti esille.

Agatha Christie: Teetä kolmelle
Sad Cypress 1945
suom. Anna-Liisa Laine
WSOY 2011, s.233

Frode Grytten: Sylissä synkän virran

Tuntui kuin tämän kirjan lukeminen ei olisi edennyt lainkaan. Sopivaa iltalukemista, sillä aina alkoi väsyttämään otettuani tämän kirjan käteeni. Mietin jossain välissä, pitäisikö jättää lukeminen kesken, mutta uteliaisuus voitti. Halusin tietää miksi nuori Peder Guttormsen on haluttu suistaa autollaan jokeen ja kuka sen teki. Olisin tietenkin voinut tyytyä ajatukseen, joka vallitsi Oddassa, johon tapahtumat sijoittuvat. Sen mukaan maahanmuuttajaserbit olivat riidan päätteeksi suistaneet Guttormsenin jokeen.

Odda on pieni kaupunki Norjassa. Se on hiljalleen kuolemassa pois. Teollisuus, jota joskus kaupungissa oli on raiskannut luonnon. Uimaan ei voi mennä, sillä vesi on saastunutta ja maisemat ovat muuttuneet. Työpaikkoja ei ole ja ihmiset lähinnä muuttavat pois. Ainoastaan maahanmuuttajat muuttavat tähän pieneen kaupunkiin.

Robert Bell on kotoisin Oddasta ja vaikuttaa yhtä kuolemankielissä olevalta kuin koko kaupunki. Hän on työhönsä kyllästynyt, liikaa alkoholia käyttävä, veljensä vaimosta haikaileva ja pasiansiin koukuttunut ylipainoinen paikallistoimittaja. Robert toimii kirjan kertojana muistellen elämäänsä Oddassa ja varsinkin hetkiä veljensä Irene-vaimon kanssa.

Nuoren Guttormsenin ajettua autollaan jokeen herää hetkellisesti myös kaupunki eloon. Lukuisia toimittajia ilmestyy kaupungin katukuvaan ja tapahtumista halutaan imeä kaikki irti. Mitään ei tiedetä, mutta uutisia turhasta saadaan silti tehtyä. Päätoimittaja ei kuitenkaan usko Robertin kykyihin tämän luokan uutisten osalta, joten hän lähettää paikalle lehden huippukuvaajan ja rikostoimittajan. Nämä alkavat yhdessä kaivella kaupungin asioita ja samalla Robertkin joutuu tulilinjalle. Robertin omat tutkimukset etenevät, mutta kuka häntä uskoisi. Ainoat silminnäkijät ovat Ronaldon pelipaitaan pukeutuva nuori nimetön maahanmuuttaja poika ja harhainen sillan alla asuva vanha Oddalainen.

Kirja ei ollut mitenkään perinteinen dekkari. Sen kerronta tapa tai kaupungin ihmiset eivät herättäneet mitään mielenkiintoa minussa. Pitkäveteinen kertomus pikkukaupungin historiasta ja sen rappeutumisesta kenenkään välittämättä. Vaikka syylliset lopulta tulevat ilmi, pääsevät he vastuustaan kuin koira veräjästä. Täysin tarkkaa syytä ja tapahtumien kulkua ei kirjassa edes tule esiin, mikä hieman harmittaa. Eniten minua aina kiinnostaa ihmisten motiivit tehdä asioita. Tässä niitä vain arvailtiin...

Frode Grytten: Sylissä synkän virran
Flytande bjørn 2005
Johnny Kniga 2007, s. 277